En tiedä, olenko jo tänne kirjoittanut ylös vihaista ajatustani siitä, etten ole niitä ihmisiä, jotka romahtavat. Tuntuisi helpolta, jos voisin vain lopettaa, lakata, olla olematta ja ajattelematta. Maata päiviä sängyssä. Se vain en ole minä, minä vain menen, jaksan ja teen. Välillä päätäni särkee ja tulen kipeäksi. Silloin ajattelen, että nyt on se hetki, kun romahdan. Nyt en enää pysty. Mutten koskaan romahda, ja aina minä vain pystyn.
Psykiatrinen sairaanhoitajani sanoi, että minun suruni on normaali reaktio. En reagoinut epäterveesti, sairastunut mieleltäni. En todella, minä vain surin ja suren, mutten ole sairas. Sen ajatuksen pitäisi olla lohduttava, mutta se ei ole. Jos tämä olo, nämät ajatukset, ovat terveitä, miten voin parantua niistä?
En ole nukkunut kunnolla juhannusaaton jälkeen. Menen sänkyyn pyörimään, kunnes laitan lampun takaisin päälle ja kirjoitan päiväkirjaa. Pyörin uudestaan, kunnes kirjoitan lisää. Aamuyön tunteina, kun tiedän kämppikseni nukkuvan, voin viimein itkeä. Itken pääni kipeäksi, otan buranan ja nukahdan.
Lopetin nukahtamislääkkeen syömisen jokin aika sitten, nyt tuntuu, että pitäisi aloittaa uudestaan. Kympin tyttönä, ikuisena suorittajana, en vain tahtoisi mennä takapakkia. Se kai on vain hyväksyttävä, ettei surua voi suorittaa ja käydä läpi. Sen kanssa pitää vain oppia elämään, löytää jokin tasapaino.
"Sä olit mulle kaunista,
Jotakin kaunista,
Aurinko taivaan lomassa
Maailmassa omassa
Kun sitten lähdit, pilvet jäi
Ja rupesi satamaan
Tuntien tien entuudestaan,
Kuljen sen uudestaan"
Jotakin kaunista,
Aurinko taivaan lomassa
Maailmassa omassa
Kun sitten lähdit, pilvet jäi
Ja rupesi satamaan
Tuntien tien entuudestaan,
Kuljen sen uudestaan"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti