Tuntuu, että matalalentoni muuttui tuuliajoksi. Olen kolme päivää kiertänyt kavereiden nurkissa, vanhempieni luona, nähnyt yhtä sun toista ihmistä ja ollut töissä. Äsken tulin viimein kotiin omaan asuntooni ja otin jääkaapista maitoa. Se oli pilalla.
Mutta nythän on vasta 24. päivä, tämä menee huomenna vasta pilalle.
Mikä päivä nyt on?
26. päivä, nyt onkin keskiviikko.
Minkä viikon keskiviikko?
Juhannus oli ihan äsken, alle viikko sitten. Vai oliko?
Aloitin unilääkkeet taas ja olen ollut hieman sekava. Erittäin sekava. Nauran, kun itkettää, jään makaamaan kun pitäisi lähteä bussiin, haluan lähteä kun ei ole vielä mikään kiire.
Ihmiset kysyvät, miten voin. Ihmiset, jotka eivät yleensä kysele. Mitä minä vastaisin?
Olen sekaisin.
Vuosipäivä lähenee.
Minua väsyttää, mutten voi nukkua.
Tahdon olla yksin.
En uskalla olla yksin.
Olen kirjoittanut tänään kahdeksan runoa, eilen kymmenen.
Olen vihainen, surullinen ja rauhallinen samaan aikaan.
Kaikkea, olen kaikkea samaan aikaan. Enkö siis sittenkään ole mitään? Minä vastaan, että en tiedä. Tuntuu, että jokaisesta hetkestä voisin kirjoittaa romaanin. Tuntuu, ettei tapahdu mitään, mistä kirjoittaa. Tuntuu, että ajatuksia on niin paljon, etteivät ne mahdu päähän, tuntuu, etten saa yhtäkään ajatusta ulos suustani. Kuinka sellaisesta kertoo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti