Välikuolema

Olen jatkanut Minä ja hän -tekstin kirjoittamista. Se on vain muuttunut vaivalloisemmaksi, mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Sitä enemmän löytyy muistoja, kuvia ja merkintöjä. Toisinaan kirjoittaessani heittäydyn muistoihin kokonaan ja tuntuu, kuin paras ystäväni voisi hypätä ulos tekstistä antamaan minulle elämänohjeita ja kertomaan seikkailuistaan.

Edessä on muutama viikko vapaata yliopistolta. Sain tänään siivottua ja pyykättyä kaikki pyykkini. Tulevat viikot pelottavat. Kenelle soittaa?

On hassua löytää itsensä kahdenkymmenen elinvuoden jälkeen tilanteesta, jossa ei ole ystäviä. Minulla on kavereita, paljon. Kaksi kämppistä. Perhe. Tuttuja. Minulla on lähes kaksisataa Facebook-kaveria, karsinnan jälkeen. SIlti minulla ei ole ystävää.

Olen joutunut kysymään itseltäni useasti, mitä vaadin ystävältä? Mikseivät kaverini ole ystäviäni? Olen jotenkin aina onnistunut huijaamaan itseni ajattelemaan, että olen avoin ihminen. Olenhan sosiaalinen, puhun vieraille ihmsille kassajonossa, saan helposti uusia tuttavia vieraasta joukosta. Mutta avoin?

Psykiatrini totesi syksyllä, että on ajatusteni ja käytökseni välillä on valtava ristiriita. Juttelen juhlissa ihmisten kanssa opiskelusta, nauran ja juhlin, kun samalla mietin, etten vain juo liikaa ja päädy roikkumaan samaan aitaan, kuin ystäväni. Minä annan itsestäni asioita hyvin valikoidusti, hyvin valikoiduille ihmisille.

On vain vaikeaa hankkia ystäviä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Minulla on aina ollut paras ystäväni. Kuinka sellaista aukkoa voi täyttää?

You see the smile that's on my mouth
It's hiding the words that don't come out
And all of my friends who think that I'm blessed
They don't know my head is a mess
No, they don't know who I really am
And they don't know what I've been through like you do
And I was made for you...