---
Katsoimme toisiamme
pitkään. Minä en bluffaa. Kiltti tyttö on hetkeksi väistynyt,
olen niin loukkaantunut ja vihainen. Punatukkainen raivotar sai minut
sanomaan juuri, mitä ajattelin. Olen kymmenen, ja silti minua alkaa
jo hävettää. Minua hävettää aina, kun tunteeni saavat vallan.
Kun sanon jotain, mitä en ajatellut, punninnut ja harkinnut. Tiedän,
ettei tuota tyttöä hävetä. Häntä ei hävetä koskaan. Hän rikkoo hiljaisuuden ensin.
"Kukaan muu ei
oo puhunu mulle noin päin naamaa. Ei kukaan meidän luokalla."
"Selän takana
puhuu."
"Mä tiedän.
Kyllä mä sen tiedän. Ja onhan ne oikeassa."
Ja aivan kuten
yleensäkin riidellessäni, olen murtunut. Murtunut siitä, että
olen voittanut, saanut satutettua jotakuta oikein kunnolla. En pidä
siitä tunteesta, jota tunnen sen jälkeen. Siitä lopullisuudesta.
En koskaan enää saa sanojani takaisin. Voin pyytää anteeksi, voin
olla loppuelämäni kiltisti, mutta se ei auta. Virhe on jo tehty, ja
sitä ei saa takaisin. Kymmenvuotiaalle ahdistava ajatus.
Siitä meidän ystävyytemme kuitenkin lähti. Minä puhuin suoraan, kun kukaan muu ei puhunut. Hän ei latistanut minua sen takia, vaan ymmärsi tunteeni ja piti suoruudestani.
----
Eräänä päivänä,
joskus siinä ala-asteen loppupuolella, ystäväni halusi viedä minut
vaatekauppaan. Äiti antoi rahaa ja kyydin kauppakeskukseen. Ystäväni valitsi
minulle innoissaan vaatteita, pyysi pyörähtelemään, yhdisteli
erilaisia asioita, antoi kommentteja ja valitsi. Minä tein
jännittyneenä työtä käskettyä. Ostimme niin kovin tyylikkäitä
vaatteita ja olimme niin kovin aikuisia. Kaksi surullista, heikkoa
lasta. Repimässä iloa sieltä, mistä saimme. Miksei kukaan
huomannut meitä? Miksei kukaan huomannut, että kaksi pientä tyttöä
ystävystyivät alkavan masennuksen kautta?
Me olimme kaikkea
muuta, kuin samanlaiset. Meidän perheemme olivat erilaiset, meidän
taustamme olivat erilaiset. Me olimme erilaiset. Se pistettiin merkille.
"Jos
minä olisin sinä, minä miettisin, kenen kanssa vietän aikaani."
"Onhan mulla
monia kavereita meidän luokalla!"
"Niin, tiedän,
mutta kyllä mun on nyt sun opettajana sanottava, että paras ystäväsi ei ole
sulle hyvää seuraa."
Minä kirjoitin
päiväkirjaani olevani ”LÄSKI, RUMA, HYÖDYTÖN.” Ja ystäväni oli
meistä se ongelmainen, huonoa seuraa. Me emme olisi saaneet tukea
toisiamme, koska olimme liiaan erilaisia.
Lapset ovat
onneksi usein kovempi vastus, kuin aikuiset ymmärtävätkään.
Aikuiset eivät muista, että 11-vuotiaat ovat ystäviä, kun
haluavat, ihastuvat kehen tahansa ja ovat oman elämänsä pieniä
pääosia. Rakkaushuolineen kaikkineen. Aisapareineen.
Vastapareineen.
---
Joskus yläasteen
lähentyessä huomasin, ettei ystäväni ollut oma itsensä. Ymmärsin,
ettei esittämistä aina ollut se kuori, jonka minä puin ylleni, jos
joku tuli liian lähelle. Kuori, joka koostui käytöstavoista,
sovinnaisuudesta ja kohteliaisuudesta. Kuorta voi olla myös se, että
tekee kaiken juuri toisin kuin odotetaan. Tekeytyy tyhmäksi, kun
halutaan teräviä vastauksia. Tuo mielipiteensä liiankin kärkkäästi
esiin siellä, missä niitä ei kaivata. Sanoo mielestään
rehellisesti vain ne asiat, jotka ärsyttävät muita. Se on se
kuori, jonka ystävässäni huomasin, ja jonka halusin hajoittaa, poistaa
kokonaan. Sen kuoren takia minä halusin suojella ystävääni.
Moni sanoi, että
hän oli lapsena ongelmainen. ”Moniongelmainen”, sanoivat
opettajat. Hänestä tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä. Kuten
jokaisesta varhaisteinistä. Tämä teini vain sattui olemaan oikeassa.
---
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti