Ennen ystävänpäiväperinteisiini on kuulunut soitto parhaalle ystävälleni. Monta kaunista sanaa. Naurua ja rakkautta.
Ilta kului poikaystävän kainalossa. Tottuneesti elokuvista kinastellen. "Ei meillä pitänyt mitään lahjoja olla" -hämmästelyssä ja suklaata syödessä.
Tänään ystävänpäivä on saanut minut vihaiseksi. Tuntuu, kuin olisin pieni lapsi, itkupotkuraivarin partaalla. Juhlitaan kaikkea sitä, minkä minä olen menettänyt. Ja kuitenkin tiedän, että juuri se on juhlimisen arvoista. Se, mitä minulla ei nyt ole. Se, minkä joudun löytämään uudelleen.
Tässä päivässä ei ole ollut puhelinsoittoa tai naurua. En ole katsonut elokuvaa tai ostanut suklaata. Sen sijaan olin koulussa, kävin kahvilla ja kävelin parhaan ystäväni kuolinpaikalle. Ensimmäisinä kertoina rauta-aidan vieressä minua kammotti ajatus parhaasta ystävästäni roikkumassa siinä. Väihtellen siirryin ajattelemaan enemmän hänen viimeisiä hetkiään. Kuulin, etteivät hänen meikkinsä olleet levinneet. Hän ei ollut itkenyt. Viimeisen puhelinsoittonsa hän soitti lähes tuntia ennen tekoaan. Hän on ollut täällä, sen viimeisen tuntinsa. Hän ei viettänyt sitä itkien.
Sen täytyi olla hänen elämänsä rauhallisin tunti.
 |
| Ystävänpäivälahjani. Kynttilän takaosaan on kirjoitettu laulun sanoja: "You came along, just like a song and brightened my day who would've believed that you were part of a dream? Now it all seems lightyears away" |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti