Minä ja hän, osa 2

”Sä oot tosi kiva! Mun mielestä sun kaa on kivaa, sulle voi kertoo kaiken ja sun kaa on kivaa tanssii ym. ym.. Se on kivaa ku sä kerrot niin avoimesti kaikkee kivaa! Ja, ja se kertoo et sä luotat muhun kun annoit mun lukee tätä. Jos mulla ois kunnon päiväkirja mä kirjottaisin sinne näin: yks poika on ihana, mun paras ystävä on TOSI kiva, ope on paska, yks toinen poika komee, höppeli, pöppeli pöö söpöliini! P.S. Täs ei oo mitään järkee!”

Vuosi oli 2005, ja paras ystäväni sai lukea päiväkirjaani ja kirjoittaa sinne omia merkintöjään. Sisältö oli iän mukaista.

    Hinku yläasteelle oli kova, ja valmistautuminen vielä kovempaa. Vaatekaupoista tarttui mukaamme mitä ihmeellisempiä asukokonaisuuksia, kun jännitimme ensimmäistä koulupäiväämme yläasteella. Ensin olimme vakuuttuneita, että keltainen ja vihreä olivat syksyn värit. Pian ostimmekin pinkkejä paitoja. Uudet farkut olivat sentään itsestäänselvyys.

    Kesällä tuli tieto, että olimme päässeet samalle luokalle. Me hihkuimme riemusta. Ajattelimme yläasteen olevan uusi mahdollisuus, toinen maailma, johon voi karata tylsää ala-astetta. Luokkamme hajoaminen tuntui kaikista pahalta, mutta ystäväni totesi, ettei ollut yhtään pahoillaan tulevista ryhmäjaoista. Uusia, tuntemattomia poikia oli listassa vaikka kuinka monta!

    Minua tieto tulevista seikkailuista ei juuri lohduttanut. Kesän kuluessa söin yhä vähemmän ja vähemmän, ja ajattelin, kuinka yllätän laihtumisella kaikki, kun yläaste alkaa. Paras ystäväni alkoi huolestua käytöksestäni ja masentuneisuudestani. Vietimme paljon aikaa ihastukseni kanssa, ja tulin tietysti torjutuksi monta kertaa. Minä sain jatkuvasti sen käsityksen, etten ollut tarpeeksi hyvä.

Ystäväni ehdotti kesäkuussa, että hakisin apua. Minä en ottanut tätä kuuleviin korviinikaan.

Minä ehdotin, että ystäväni olisi hidastanut tahtia ja odottanut aikuiseksi kasvamista ihan rauhassa. Hän ei ottanut tätä kuuleviin korviinsakaan.

---

Olimme seitsemännellä luokalla ja illalla oli luokkamme järjestämä disko. Ystäväni äiti oli kieltänyt ystävääni tulemasta paikalle. Minä kiehuin raivosta, ja niin kiehui paras ystävänikin. Disko alkoi, ja kaikki meni oikein mukavasti. Olin tähän mennessä laihtunut lähes kymmenen kiloa, ja uusi hame näytti hyvältä. Kesken diskon paras ystäväni ryntäsi sisään. Hyperventiloiden.

"Se.. se.. se sano, ettei se rakasta mua. Kukaan ei halua mua, isi ei ota mua, kukaan ei halua mua!"

Illasta tuli yksi elämäni raskaimmista. Halasin parasta ystävääni lujasti, puoli tuntia. Tilanne oli jo lähes rauhoittunut, kun äidinkielen opettajamme ilmestyi paikalle, ja alkoi kysellä tiukkaan sävyyn, onko ystäväni ottanut jotain huumeita, ja paljonko hän on juonut. Katsoin parhaan ystäväni luisuvan paniikkikohtaukseen jo toista kertaa saman illan aikana. Hän vuorotellen hyperventiloi ja vaipui apatiaan. Minä vain halasin, silitin ja laitoin hänet lupaamaan, että hän antaisi minun auttaa. Opettajat kävivät vuorollaan ihmettelemässä tilannetta. Yksi toi jugurttia, yksi sanoi soittavansa ystäväni äidille.

    Illan päätteeksi jouduin vain katsomaan sivusta, kuinka paras ystäväni luovutettiin, ilman kysymyksiä, pienenä tärisevänä möykkynä, takaisin kotiinsa. Juuri siihen paikkaan, josta hänen oli pitänyt paeta ikkunan kautta aikaisemmin illalla, koska sen todellisuus oli liikaa. Oli liian todellista, ettei kenelläkään parhaan ystäväni elämän aikuisilla ollut jaksamista ottaa häntä hoiviinsa.

---

Ystäväni kotona riideltiin paljon. Hänen ja hänen äitinsä välit kiristyivät äärimmilleen, ja tuloksena oli ilmiriitoja. Minä en osannut auttaa ystävääni, ja olin turhaantunut. Olin vihainen hänen äidilleen. Yläasteikäisen on vaikea ymmärtää, että äiditkin ovat ihmisiä. Ystäväni alkoi viettää aikaa epäilyttävässä seurassa, ja minua alkoi pelottaa.

”Ymmärrän et se on huolissaa, mut se on ystävä, eikä äiti!”

”Kaikki alkaa olla susta aika huolissaan.”

”Kyllä siinä on asiaaki ja en mä nyt niin tyhmä oo, etten älyis, et teen vaan pahaa itelleni.”

”Mä tiedän, että sä älyät, mutta kulta rakas, sä et ikinä oo oikeen älynny, mihin sä pystyt ja mihin et. Sulla on tahdonvoimaa vaikka mihin, niinku on huomattu, mutta ei ihan kaikkeen. Et sä tosta vaan lopeta tupakointia tai muuta.”

”Mut sä tiiät ihan yhtä hyvin ku mäki, et oon ja oon aina ollu hajalla ja että ei se asia muutu. Ja sitte ku juon pää selvenee, tai luulen et se selvenee, vaik se pahentaakin asioita. Että sori bob, oot valinnu kaveris vähä huonosti.”

”Rakas. Mä en ala sulle saarnaamaan, sä tiedät sen ihan hyvin. Mä en ala sun kanssas riitelemään, vaikka miten riitaa haastaisit. Enkä mä ala säälimään, enkä oikeen yhtään mitään muutakaan."

”Jep.”

”Sä tiedät ihan hyvin, että oot mulle paljon kaikkia muita tärkeempi, ei mun tarvii kertoo sulle oikeen sitäkään. Mä oon vaan, niinku aika helvetin moni muuki, aika sairaan huolestunu.”

Keskustelu äityi usein kiivaaksi juuri netissä. Ystäväni tiesi, että rakastin häntä, ja halusin hänen parastaan, mutta ei uskonut elämän muuttuvan paremmaksi. Minä tunsin olevani hänestä vastuussa siitä, että hänen elämänsä muuttuisi paremmaksi. Me olimme aivan sekaisin kumpikin.