Riitänkö minä?

Minä riitän. Mikä siinä lauseessa on niin vaikea sisäistää? Se on lyhyt lause, kaksi sanaa.

Minä, se mitä näen peilistä ja toisten katseista, se minkä näen rakastamissani asioissa ja ihmisissä, se mitä teen, ajattelen ja olen. Minä.

Riittää, olla tarpeeksi universaalisti, vertaamatta ympäristöön tai muihin tapauksiin, riittäminen on täydellisyyttä annetuissa olosuhteissa. Eli jos puhumme käytännössä, täydellisyys ja riittäminen ovat sama asia. Täydellisyyttä vain pidetään jotenkin valmiina olevana ominaisuutena, kun taas riittämiseen vaaditaan hyväksyntää. Riittää.

Minulla on ongelmia oikeastaan molempien sanojen kanssa. Voin määritellä ne kenelle tahansa toiselle, ketä tahansa toista katsoen. Itsessäni en osaa nähdä sellaista minää, joka voisi riittää. Koskaan, kenellekään, mihinkään. Minä niin kovasti haluaisin, ja minä yritän, mutta en näe. Aina löydän jonkun, johon verrata itseäni, koen aina olevani keskinkertainen.

Kun tutustuin parhaan ystäväni lähipiiriin, ensimmäinen ajatukseni oli kysymys, joka tuntui leijuvan minun ja muiden välissä: miksi sinä ikinä tuhlasit vähää aikaasi minun kanssani olemiseen, kun sinulla oli tällaisia ihmisiä? Nykyään, kun he kertovat minulle minun olevan tärkeä, kun he haluavat viettää aikaa kanssani, jokin minussa epäilee. Sääliä? Sosiaalista pakkoa? Parhaan ystäväni muiston kunnioittamista? Jatkuvasti minä etsin syitä sille, miksi he haluavat minua nähdä, ja keksin niitä niin paljon kun on tarvis.

Minun on välillä vaikea avautua uusille ihmisille. Puhun tietysti paljon, mutta todellisuudessa en mitään. Voin tuntea ihmisiä vuosia kertomatta heille mitään, millä olisi todellista arvoa. En usko, että ne asiat todella kiinnostavat ketään. En halua sanoa, että minä en usko. Siispä jokin minussa ei usko.

Toisinaan tuntuu, että jokainen lause, joka suustani tulee huutaa samaa kysymystä: riitänkö minä? Ääni jossain sisälläni vastaa joka ikinen kerta samalla tavalla. Et nyt, et koskaan. Siitä äänestä olisi nyt vain päästävä eroon.