Matkalta kotiin

Kirjoitin matkalta vielä muutamia tekstejä, mutta en koskaan ehtinyt niitä julkaisemaan; Google päätti, että viestien lähettäminen ulkomailta on "epäilyttävää toimintaa" ja sulki tilini hetkellisesti.

Nyt olen kuitenkin tässä. Istun vanhempieni asunnossa, puran rinkkaa ja nauran repusta löytyville kolikoille. Tähän mennessä olen löytänyt neljää eri valuuttaa.

Minulle iski loppuvaiheessa matkaa kauhea koti-ikävä. Oli vaikea nukkua, kun odotin seuraavaa aamua, ja sitä seuraavaa aamua, ja sitä aamua, kun heräisin täällä Suomessa. Pakokauhuni johtui itsensä menettämisen tunteesta. Ulkomailla, tuolla jossain, kaukana hiekkarannalla, on hirvittävän helppoa unohtaa elämänsä ja itsensä. Kuvitella mahdottomia, kuvitella jättävänsä kaiken taakseen ja aloittavansa alusta jossain palmun alla, autiolla saarella. Ruveta ihan toisenlaiseksi ihmiseksi.

Kirjoitin Italiassa eräänä unettomana yönä sähköpostin ihmiselle, jonka tekstit koskettavat minua kerta toisensa jälkeen. Hänen olemassaolonsa koskettaa minua, se tuntuu olevan valtava ihme. Tähän sähköpostiin kirjoitin, että yhteiskunta ohjaa meitä nopealle kaistalle, moottoritielle. Sitä on helppo ajaa muiden kanssa samaa tahtia, pääsee lujaa eteenpäin. Sellaisella tiellä on myös mahdollista ajaa satasta puuta päin, jos ei osaa hallita autoaan ja tunne sen oikkuja.

Minä koen käveleväni sellaista, noh, vittumaista kinttupolkua oman elämäni kanssa tällä hetkellä. Ajoin sitä puuta päin ja jatkoin perusteellisempaa matkaa. Opin tuntemaan omat jalkani, tottumaan siihen, että ne kantavat. Jopa vähän luottamaan. Askel askeleelta minä etenen, ihmetellen kaikkea ympärilläni. Toisinaan edessäni on suuri kivi, toisinaan kompastun juuriin ja kiroan kovaan ääneen kohtaloani. Uskon kuitenkin, että kun tällaiselle polulle on lähtenyt, sen päässä ja sen varrella odottaa ihmeellisiä asioita, joita valtatietä kiitävät eivät koskaan näe ja koe.

Minä kävin taas helpon tien päässä matkallani. Vaivuin hetkelliseen unohdukseen ja olin jo starttaamassa autoa, kun jostain pilkahti muisto parhaasta ystävästäni. "Mä en vaan halua mennä ja elää ja tehdä mitä pitäisi. En halua mennä naimisiin ja hankkia taloa ja lapsia. Ainakin ensin täytyy olla sinut ittensä kanssa, muuten se kaikki menee pieleen. Ja mä en ole. Oletko sä?"

Kävimme tällaista keskustelua, kun hän oli jättänyt poikaystävänsä. Enhän minä ollut lainkaan sinut. Enkä minä ole vieläkään. Minä vain kovasti joku päivä haluaisin olla.

On hyvä olla kotona, takaisin tällä kinttupolulla.