Ikävä on ollut valtava monta päivää. En tiedä, miksi juuri nyt. Ehkä nyt tarvitsisin ystävää, kun muutto lähenee. Olen nähnyt vain muutaman ihmisen Suomeen paluuni jälkeen, loput eivät ole soittaneet.
Eilen yritin, yritin tosissani. Oli vapaapäivä ja päätin haluavani yliopistolle lounaalle. Lähetin viestejä ja soitin puheluita, mutten saanut lounasseuraa. Söin lounaan yksin kotona. Ehkä kahville sitten? Ei vastauksia. Illaksi menin ystävän uuteen asuntoon auttamaan remontin viimeistelyssä siskoni kanssa, se oli mukavaa. Silti minua hieman ahdisti. Minne elämäni ihmiset ovat kadonneet?
Kun poikaystäväni vuosi sitten jätti minut, tilasimme reili-kaverini kanssa hetken mielijohteesta Cosmopolitan-lehdet. Se on ollut hauskaa ajanvietettä partioretkillä ja aamukahvin äärellä parvekkeella. Elokuun lehdessä oli (hassun naiivi) juttu siitä, mitä tehdä, jos tuntee jäävänsä kaveriporukassa ulkopuolelle, kun ei omaa poikaystävää. Mutta mitä tehdä, kun on jäänyt kaveriporukastaan pois, koska on joutunut paljon suurempien kysymysten äärelle, kuin he? Kun paras ystäväni hirttäytyi. En minä halua enää keskustella kahvipöydässä säästä ja ärsyttävistä asiakkaista, minä haluan puhua universumista, elämän tarkoituksesta ja pienistä hyvistä asioista. Minä tahtoisin kuulla, mitä ihmisille todella kuuluu.
Olen edelleen ihmisille raskasta seuraa. Vuosi sitten uskalsin sanoa sen ääneen, minä olen huonoa seuraa nyt, anteeksi. Nyt jostain syystä koen, ettei minulla enää ole siihen oikeutta. Minulla ei enää ole oikeutta olla huonoa seuraa, vaikka minua masentaa ja itkettää. Silti minä olen, eivätkä ihmiset jaksa sitä.
Viikonloppuna muutan yksiöön. Muuttoavuksi on tulossa siskoni. Isäni tulee kuskiksi tavaroille. Ehkä yksi kaveri auttamaan. Kun muutin nykyiseen asuntooni, muuttoapuna oli paras ystäväni, poikaystävä kavereineen, perheeni ja lukiokavereitani.
En voi ajatella muuta, kuin että laatu korvaa määrän. Silti ikävä on juuri nyt aivan valtava. Minä tarvitsisin häntä nyt. Parasta ystävääni, joka osasi aina kääntää asiat parhain päin.
Kuulostaa tutulta nuo jätetyksi tuleminen, Cosmopolitanin hölmöt vinkit ja yksin jääminen.
VastaaPoistaOlen ollut usein tuossa samassa tilanteessa, että ystävien näkeminen alkaa tuntua turhalta, kun keskustelut liittyvät vain miehiin, työhön tai juhlimiseen. Jos itse on juuri aamulla pohtinut itsemurhaa, tuntuu aika turhalta keskustella sen jälkeen jonkun työstressistä. Tekisi mieli ravistellä näitä ihmisiä ja huutaa, että ottakaa nyt herraisä lomaa, jos se on ainoa ongelmanne.
Mutta useinhan on niin, että jokaisella on niitä rankempiakin huolia. Niistä ei vaan puhuta. Mikä sekin on typerää.
Itse olen ainakin kyllästynyt siihen, että on sanomaton sääntö vastata "ihan hyvää" mitä kuuluu -kysymykseen. Joskus tekisi mieli vastata, että no joo, aika huonoa itseasiassa, pohdin juuri matkalla tänne, että haluaisin kuolla.
Todella surullista, että olet joutuntu kokemaan ystävän itsemurhan :( Itsemurhista jää aina liikaa kysymyksiä ja ikävää eläville. Paljon tsemppiä!
Se onkin se kaikkein typerin asia siinä keskustelussa, kun ei voi koskaan tietää, mitä se toinen mielessään hautoo. Jos minä haudon surua ja itkemätöntä itkua, miten voin luottaa siihen, että se toinenkaan tarkoittaa, mitä sanoo?
PoistaJa saa vastata, että huonoa kuuluu. Minusta ihmisten pitäisikin useammin tehdä niin. Silloin vasta näkee, ketä todella kiinnostaa ja ketä ei, ja jälkimmäinenkään ei ole huono asia; kaikista ei voi tulla sydänystäviä, ei edes ystäviä.
Kiitos kommentistasi ja toivotuksistasi. Jaksamista sinulle ja aurinkoa päiviisi <3