maanantai 6. tammikuuta 2014

Ajan kulusta

Alkanut vuosi, vuosi 2014, tuntuu jotenkin erilaiselta. Ajan kulun alkaa vihdoin huomata ja tuntea. Parhaan ystäväni kuolemasta tulee pian kuluneeksi puolitoista vuotta. Viimeisimmän seurustelusuhteeni päättymisestä on lähes saman verran. Toisaalta tuntuu, että olisi jo aika siirtyä eteenpäin, lakata roikkumasta menneessä. Toisaalta tiedän, että kulunut aika tulee aina olemaan merkittävä ajanjakso elämässäni ja vaikuttamaan kaikkeen, mitä teen.

Katsoin joulun välipäivinä muutaman vanhan tuttavan kanssa valokuvia. Minä olen niin eri näköinen. Tuijotan kuvissa muovisesti hymyilevää tyttöä, joka poseeraa poikaystävänsä kainalossa ylioppilaslakki päässä. Olenko se todella minä? Minä olen muuttunut niin paljon, ulkoisesti ja sisäisesti.

Muistelin juuri, kuinka ensimmäistä kertaa tapasin parhaan ystäväni entisen kämppiksen ja aloin kunnolla tutustua parhaan ystäväni siskoon. Kuinka Facebookissa sain kaveripyyntöjä ihmisiltä, joita en ollut tavannut kuin muutaman kerran ja kuinka sain tutustua heihin. Kaikkiin näihin ihmisiin olen tutustunut kunnolla vasta viimeisen vuoden aikana. Enkä voisi olla kiitollisempi mahdollisuudesta viettää aikaa niin uskomattomien ihmisten kanssa.

En edes asu enää samassa asunnossa. Minä en voi tarpeeksi korostaa, kuinka rakkaaksi uusi pieni kotini on minulle muodostunut. Minulla on keskellä yksiöni takaseinää valtava nojatuoli, johon iltaisin käperryn lukemaan teekupin kanssa. Siitä käsin näen koko kotini. Oman kotini.

Minun pieni veljeni aloitti tänään armeijan. Hän menee siis paikkaan, jossa minä en ole ollut. Tekee jotakin sellaista, mitä minä en ole tehnyt. Alkaa muodostaa omalle elämälleen omaa suuntaa. Minun pieni veljeni.

Aika tosiaan kulkee ja vie mennessään paloja tuskasta, vaikkei siihen aina jaksaisi uskoa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti