On niin kiire, etten kerkeä tiskata.
Tällä viikolla olen harjoittelussa, muissa opinnoissa ja näytelmätreeneissä 12-13 tuntia joka arkipäivä. Viikonloput kuluvat näytelmätreeneissä helmikuun loppuun asti. Ei ole aikaa tehdä edes opintoihin liittyviä pakollisia tehtäviä, puhumattakaan runojen kirjoittamisesta ja blogin pitämisestä. Pahoittelen siis hidasta kirjoitustahtiani, joka tulee jatkumaan maaliskuuhun saakka. Tämä on minun talviunieni aika, jolloin hypin unimaailmassa paikasta toiseen ja vietän päivän muut valveillaolotunnit kirjoittaen raportteja ja esseitä.
Silti minua ei ahdista. Ainakaan vielä. Harjoittelu on jo suunnittelun ja muutaman ensimmäisen päivän perusteella osoittautunut aivan uskomattoman opettavaksi kokemukseksi. Siellä saan rauhassa etsiä opettajuuttani ja kokeilla rajojani turvallisessa ympäristössä. Tällainen lähikehityksen vyöhykkeellä oleminen on ihmiselle hirveän hyväksi, näin ainakin itse koen. Tällä Lev Vygotskyn lanseeraamalla käsitteellä tarkoitetaan rajapintaa liian helpon ja liian vaikean tekemisen välissä: siinä tarvitsee aluksi apua ja harjoitusta, ennen kuin voi siirtyä jälleen haastavampiin tehtäviin. Sillä vyöhykkeellä oleva tehtävä on kaikkein motivoivin, ei liian helppo tai haastava, vaan juuri sopiva.
Tutummin lähikehityksen vyöhykettä kutsutaan epämukavuusalueeksi. Jokainen, joka on kokeillut oman mukavuusalueensa rajoja osaa kertoa, että se on väsyttävää. Se on kaikessa palkitsevuudessaa kuluttavaa ja raskasta olemista. Siksi mielestäni on perusteltua toisinaan vain antaa itselleen armoa ja rauhaa ja pysyä visusti mukavuusalueensa sisällä.
Minulla ei oikeastaan ole siihen juuri nyt tilaisuuksia, kun olen kaikilla elämänaloillani, niin opiskeluissa, partiossa, improssa kuin ihmissuhteissakin alueella, joilla en todellakaan osaa toimia automaattisesti.
Vaatimattomat päätelmäni:
Nukun todennäköisesti koko maaliskuun ensimmäisen viikon.
Olen maaliskuun lopussa valaistuneempi kuin koskaan, kaikilla elämäni osa-alueilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti