Kynttilöitä

Olin tänään kynttilätapahtumassa, joka järjestettiin itsemurhan tehneiden muistolle. Nämä ympäri Suomea järjestettävät tapahtumat yrittävät tuoda tämän tabun päivänvaloon. Itsemurhasta on vaikea puhua, ihan jokaisen, riippumatta siitä, onko omalle kohdalle tämä pommi tipahtanut. Miksi itsemurha on tabu? Pitäisikö sen olla?

Kun sytytin kynttilän ja jätin sen palamaan ystävälleni, toivoin, että se nähtäisiin. Toivon, että voisin kertoa ystäväni kuolintavasta avoimesti tutuilleni. Ilman, että näen paheksuvan järkytyksen häivähtävän kenenkään kasvoilla, ilman kärkästä kyselyä siitä, miksi näin tapahtui, ja mikä oli se syy? Ei ymmärretä itsemurhaa, paheksutaan sitä, ja syytellään itsemurhaan päätyneitä. "Millaisen painolastin se jättikään sulle!" Niin. Vaan millaista painolastia hän itse kantoi sinä aamuyönä?

Aina ei vain ole mitään syytä. Jokus syy voi olla, että maailma tuntuu pahalta paikalta. Joskus se voi olla tunne siitä, ettei ole enää tietä eteenpäin. Näin luulen sen ystävälläni olleen. Hän hetkellisesti humalassaan ajatteli, että elämä tulee olemaan ikuisesti sitä kaipausta ja tyhjyyden tunnetta, jota hän todennäköisesti jossain vaiheessa sitä iltaa tunsi. Olen itse joutunut nyt kohtaamaan tämän ajatuksen, monesti. Kun ei enää ole sitä elämän valoa, ja kun se varavalokin jätti. On vain välillä niin kauhean pimeää, eikä näe valoa tulevassa.

Suomessa näistä asioista on vaikea puhua ääneen. On vaikeaa sanoa, ettei jaksa. Ei voi noin vain ottaa aikaa kriisien ja elämän vaikeiden vaiheiden käsittelyyn. Kahden viikon sairasloma? Kolmen kuukauden? Herran jumala, mistä sitä tietää? Monet ovat sanoneet minulle, että surusta toipuminen kestää 1-2 vuotta. Keskimäärin. Minulla ei ole varaa olla sellaista aikaa poissa ympäröivästä maailmasta, sairaslomalla pois tavallisten ihmisten silmistä. Tässä kulttuurissa tuntuu, etten voi olla suruaikaa myöskään yhteisössä. Suru on heikkoutta.

Tunteet ovat tällaisen päivän jälkeen hyvin sekavat. Sytytin kotonakin ystävälleni kynttilän, rauhoittamaan. Se palaa hänen kuvansa edessä, ja jotenkin liekki tuo kuvaan eloa. Kuvassa hän ei katso kameraan, vaan vienosti hymyillen kaukaisuuteen. Joskus jopa odotan, että hän kääntäisi päänsä ja katsoisi minuun. Lohduttaisi ja sanoisi, että nyt on vain jaksettava mennä eteenpäin niillä eväillä, mitä minulla on.

"Sun täytyy vaan puhua, puhua, puhua ja puhua, siitä mistä pelkäät puhua", hän sanoi minulle keväällä, kun oli menossa hieman hankala jakso elämässä. Se on erinomainen neuvo. Neuvo, jonka voisi antaa kaikille suomalaisille.