Minä en usko jumalaan, enkä liiemmin myöskään kohtaloon. Tiedän, miten hurjalta se kuulostaa, jos sellaiseen uskoo. Uskonko, että kaikki on pelkkää sattumaa, lohdutonta kaaosta? Niin, niin minä kai uskon. Minä vain en näe sitä lohduttomana, enkä kaaoksena. Pelkkänä suurena sattumana. Sitä minun elämäni on ja tulee olemaan, sattumien sarjaa, suurta epätodennäköisyyttä, hyvässä ja pahassa.
Olen jossitellut parhaan ystäväni kuolemaa niin pitkälle, ettei siinä ollut enää mitään järkeä. Mietin aikaa taaksepäin: olisiko paras ystäväni ollut minun luonani sinä aamuyönä, jos asuisin lähempänä paikkaa, jossa hän kuoli? Jos en olisi päässyt opiskelemaan? Olisiko paras ystäväni hengissä, jos emme olisi koskaan tavanneet. Jos minun perheeni ei olisi muuttanut, jos hänen perheensä ei olisi muuttanut. Olisiko hän elänyt, jos emme olisi koskaan tavanneet? Jos minua ei olisi koskaan syntynyt?
Sattumaa sattuman perään oli se, että me tapasimme. Sattumaa sattuman perään olivat tapahtumat, jotka johtivat siihen, ettemme me enää tapaa. Sattumia, joihin minä osaltani olin vaikutamassa, ja tuhannet muut. Miljoonat muut. Miljardit muut.
Siksi minä haluan elää. Haluan nauraa vielä elämän suurille sattumille. Haluan vielä päivitellä vuosien päästä, että miten tähän päädyttiin. Minä tahdon nähdä, mihin nenäni minua vie.
Tänään on kaunis päivä. Eilen oli kaunis ilta ystävien kanssa. Kaksi kaunista sattumaa, uskomatonta yksityiskohtaa. Eikö jo tällaista auringonpaistetta varten, tällaista täydellistä alkutalven päivää varten, kannata olla hengissä?
Kirjoitin tämän muutama viikko sitten, kai tästä samasta tunteesta, toivosta:
Haluan
löytää onnellisuuden
uudestaan jotain hyvää
maailman kirkkaamman puolen.
Tahdon taas nähdä kauneuden
syksyn ruskan väreissä
Sateen ropinassa
Ihmisten silmissä
Laitan tän kommentin nyt näköjään näin vanhaan merkintään. Luin tätä blogia tuolta alusta monta sivua, ja halusin vilkaista nämä ensimmäisetkin kirjoitukset.
VastaaPoistaMä olin itse asiassa etsimässä masennuksesta selvinneiden blogeja itselleni rohkaisuksi ja vertaistueksi. Näytiksi itselleni, että tästä voi selvitä, joku päivä mäkin voin olla onnellinen. Mutta mä löysinkin tämän. Mutta tääkin on rohkaisuksi erittäin pätevä. Sä kirjoitat hyvin. Tosi hyvin. Ja sulla on aivan mielttömiä ajatuksia. Paljon viisaita sanoja, ja ihana tapa ilmaista niitä. Paljon vertauskuvia ja muita. Nää sun jutut on mulle todella voimaa antavia. (Ja se nyt on tässä se mitä mä halusinkin kommentoida.) Monet sun teksteistäsi antaa mulle hyviä syitä jaksaa vielä tän päivän, ja vielä huomisenkin.
Tässä nimenomaisessa merkinnässä mua kosketti puhe sattumista. Ja jossain uudemmassa merkinnässä taas olit kirjoittanut elämisen arvoisesta elämästä. Siitä kirjoitin itselleni vihkoon muistiin pitkät pätkät. (kirjoitan itselleni vihkoon hyviä helpottavia ja voimaa antavia ajatuksia, aforismeja yms.)
Ei mulla muuten mitään oikeaa asiaa ollut. Mä vaan halusin kertoa miten ihania ja kauniita mietteitä sulla on ja että miten paljon niistä on mulle apua. Voisin jopa sanoa, että kiitos:
Kiitos.
Kiva, kun kommentoit tänne. Tietää, että joku näitäkin vielä lukee.
PoistaKiitos niin paljon kehuistasi! Minä aloitin blogin itseäni varten, kannustamaan itseäni etsimään niitä asioita, joista haluan kirjoittaa. Niin niitä asioita vain alkoi tupsahdella sieltä sun täältä, ihania, ikäviä, kauniita ja karuja. Ja sen minä yritän välittää ihmisille, jotka tänne eksyvät.
Olen lukenut kommenttisi useasti, en vain ole päässyt mobiililaitteella vastaamaan. Kiitos siis suuresti, olet pelastanut useammankin turhalta tuntuvan päivän ja hetken. Kaikkea hyvää sinulle!