Irtiottoja (ja valoa tunnelin päässä?)

Kirjoitin jokin aika sitten, että aion remontoida elämäni mahtavaksi. Pelkäsin sitä kirjoittaessani, että vakuuttelisin vielä vuoden, ehkä kymmenen vuoden päästä samaa. Sen sijaan en päästänyt intoa käsistäni, vaan kävin heti toimeen. Totesin toissapäivänä omaksikin ihmetyksekseni voivani paremmin nyt, kuin vuosi sitten. Tässä välissä olen menettänyt kolme minulle rakasta ihmistä, yhden lopullisesti, mutta myös saanut jotakin kallisarvoista takaisin, selvittyäni tähän asti: itseni.

Varasin eilen ajan tatuointiliikkeeseen. Etsin sellaisen tatuoijan, joka tekee kuvasta varmasti hyvän ja minun näköiseni, ja sain ajan vasta huhtikuulle. Tämä ei minua kuitenkaan häiritse, sillä nyt tiedän, että suunnitelmastani tulee totta. Tatuointi maksaa paljon, joten otan opintolainaa. Tähän perään kuuluisi pientä hykertelyä; voitte kuvitella, miltä tuntuu kiltistä tytöstä, joka aikoo ottaa tatskan opintolainalla. Paras ystäväni hihkuisi riemusta.

Suunnilleen tämän näköinen tatuointi tulossa selkään. Tosin, haluaisin sen näyttävän siltä, että siellä palaa valo.

Näytin ensimmäistä kertaa viime kesän aikana ja sen jälkeen syntyneet runot kenellekään. Ainoa, joka on ennen nähnyt kaunokirjallisia tekstejäni, on paras ystäväni. Hän on nyt poissa, ja minun täytyy uskaltaa tulla kuorestani ulos. Hän oli ainoa, joka jaksoi aina tehdä sen työn, että kaivautui kuoreni sisälle.

Kävin lainaamassa opiskelukirjoja, vaikka opintojen alkamiseen on vielä viikko. Olen pitkästä aikaa taas innoissani kaikesta uudesta tiedosta, mitä saan!

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä, ostin tänään farkut. En ole omistanut farkkuja sitten yläasteen. Aika mieltsiä, etten sanoisi.

Rakkautta päivääsi, lukija, niin paljon, kun minulla on sitä tänään luovuttaa!