Joulun pyhät ja vuoden vaihde sujuivat perheeni kanssa. Kuten monella ikäiselläni, perhe on lakannut olemasta itsestäänselvyys. Tässä iässä viimeistään, omilleen muutettuaan ja hieman aikuistuttuaan, alkaa kyseenalaistamaan oman perheensä ja vanhempiensa arvoja ja toimintatapoja. Itselläni tämä pohdinta vain sai keskimääräistä järkyttävämmän alkulaukauksen, kun paras ystäväni kuoli. Paras ystäväni, joka oli vanhempieni mielestä minulle huonoa seuraa. Paras ystäväni, jonka kuolemaa isäni pitää lähinnä suututtavana asiana. "Mikä oikeus hänellä oli pilata meidän tyttären elämä tällaisella tempulla?", kuvaa varmaankin parhaiten hänen suhtautumistaan asiaan. Äitini tapansa mukaan hyssyttelee. Tämä on minun perheeni.
Isäni kyllä rakastaa kaikkia lapsiaan, mutta ei oikein osaa osoittaa sitä. Koko ikäni minua on haastettu väittelyihin, kannustettu aina vain parempiin suorituksiin ja esitelty sukulaisille, kuin pokaalia. Isäni on vaikea ymmärtää omaa keskeneräisyyttään ja rajallisuuttaan, joten hän kieltää sen täysin. Näin on syntynyt perheessäni vallitseva "isi on aina oikeassa" -käsitys. Isäni ei ymmärtänyt minun ja parhaan ystäväni suhdetta, enkä usko, että hän edes yritti. Meidän tekemisemme, meidän lasten murheet, ovat aina olleet hänelle keskeneräisiä, pieniä ja merkityksettömiä. Jos hän vain tietäisi, miten paljolta ystäväni minut pelasti. Jos hän tietäisi, että kesällä kuollut nuori nainen oli myös tällainen aivan tavallinen tyttö. Jonkun lapsi. Minulle elämäni tärkein ihminen.
Äitini on hieman yksinkertaisempi tapaus. Äiti kyllä yrittää kovasti ymmärtää, hajamielisesti kyselee kuulumisia ja patisti puhumaan psykiatrille syksyllä. Äitini opettelee näyttämään omaa kiintymystään meihin lapsiin, ja minä kunnioitan sitä. Äitiäni ystäväni kuolema suretti. Se oli ikävää ja kamalaa. Hän ei vain ymmärrä, miten lähelle se tuli. Äitini saattaa puida asiaa, kuin lehdestä luettua ikävää uutista. Hän ei päästä sitä lähelleen.
Perheeseeni kuuluu myös sisaruksia, yksi isosisko ja kaksi pikkuveljeä. Siskoni muistuttaa paljon isääni. Me tulemme toimeen, olemme kasvaneet sellaisiksi. En silti itse tunne, että olisimme ystäviä. Yritän kovasti olla katkeroitumatta, olivat ihmiset kuinka ajattelemattomia tahansa puhuessaan ystäväni kuolemasta, mutta siskoni tekee periaatteeni vaikeaksi noudattaa. Olimme joulun jälkeen viikon ulkomailla, ja eräänä päivänä rannalla puhuimme siskoni miesasioista. Keskustelun jälkeen hän tokaisi: "Ihanaa puhua sun kanssa välillä miehistä, oot ollu niin tylsää ja masentavaa seuraa viimeaikoina!" En ollut saada sanaa suustani. Hän ei kertakaikkiaan vain ymmärrä.
Sitten, rakkaat veljeni. On kummallista, miten pikkuveljet ovat päässeet kasvamaan huomaamattani. Ensin oli kaksi rääkyvää möykkyä, tulivat parin vuoden välein. Söpöjä, mutta niin pieniä ja ajattelemattomia! Sitten oli kaksi ala-asteikäistä, jotka tarvitsivat apua läksyissä. Konfirmaatio. Toinen. Vanhojen tanssit. Vanhempi veljeni kävi juuri kutsunnoissa. Aivan huomaamatta onkin kaksi upeaa, älykästä nuorta miestä, joiden kanssa tahdon viettää aikaa. Heidän kanssaan oleminen on lomaa parhaimmillaan. Ystävällänikin oli pikkuveli, josta kasvaa myös päivä päivältä älykkäämpi ja upeampi nuori mies. Katsellessani omia veljiäni en voi kuin ihmetellä, miten ystäväni ei jäänyt katsomaan oman veljensä ihmeellistä kehitystä.
Perhe ei ole koskaan yksinkertainen. Se antaa meille lähtökuopat tähän elämään, halusimme tai emme. Oma roolini perheessä kuitenkin muuttuu, kun kasvan ja alan ymmärtää asioita. En aio enää seisoa hiljaa ja katsoa, miten asiat rullaavat vanhaan malliinsa. Tässä yksi kehityskohta vuodelle 2013: minun perheeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti