Aina välillä elämässä on hyvä hengähtää ja katsoa, mitä on tullut tehtyä. Syksyllä tein tätä kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän aloitti kysymällä, mitä olen puuhaillut, ja minä kerroin. Kerroin tuntemuksistani, tekemisistäni, epäluuloista ja surusta. Kaikki kuitenkin alkaa siitä, mitä olen puuhaillut.
Aloittamani musiikkiprojekti tuli päätökseen viime viikolla. Esiinnyimme viisi kertaa, kerran loppuunmyydylle salille. Pystyin kuvittelemaan parhaan ystäväni sinne, hymyilemään pilke silmäkulmassa minulle, kun astelen roolivaatteissani lavalle. Hän olisi pitänyt projektista. Sain paljon uusia tuttavia, mielenkiintoisia sellaisia. Ihmisiä, joihin haluan pitää yhteyttä. Ihmisiä, joihin haluan todella tutustua.
---
Puhuin äidilleni elämästäni. Kerroin, että minusta tuntuu, että voin paremmin, kuin pitkään aikaan. Että olen miettinyt mitä todella haluan elämältä. Kerroin, että arvostan elämää uudella tavalla parhaan ystäväni kuoleman jälkeen. Kerroin parhaan ystäväni kuolemasta, ja äitini jaksoi kerrankin kuunnella.
---
En ole jänistänyt tatuoinnista. Jos kaikki menee suunnitellusti, selässäni komeilee tatuointi huhtikuussa muistuttamassa kaikesta oppimastani. Niin kauan, kun elän.
---
Olen nähnyt enemmän ihmisiä, joiden näkemisestä nautin, ja vähemmän niitä, joiden näkeminen on pakkopullaa. En ole enää suostunut menemään muiden ihmisten odotusten mukaan, vaan olen sanonut ei projekteille, joihin en halua lähteä mukaan. Olen kertonut oman mielipiteeni.
---
Sain kuulla parhaan ystäväni viimeisestä päivästä ja illasta. Sain kuulla, kuinka hän oli saunonut, vitsaillut ja ollut hyvällä tuulella. Hän oli syönyt hyvää ruokaa ja ollut ihanien ihmisten ympäröimänä. Hän oli raahannut ystävänsä juhlimaan. Tietenkin. Vihdoin hänen tarinansa on minun mielessäni eheä.
Mitä kaikki tämä sitten kertoo? Mihin päätökseen tämä checkpoint on johtanut?
Minä elän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti