Lause, jonka kuulee aivan liian usein. Jonka myös sanon aivan liian usein. Se, että on kokenut jotain vaikeaa, jopa ylitsepääsemätöntä, ei kuitenkaan tarkoita, että tietää, miltä samankaltainen tilanne toisista tuntuu. Tähän ajatteluun törmää usein juuri meidän kulttuurissamme. Ajatellaan, että on lohduttavaa kuulla, että joku toinenkin on kokenut saman. Vaan kun ei ole.
Kun joku hyvin läheinen kuolee itsemurhaan, tunne ei ole sama, kuin jos läheinen kuolee sairaskohtaukseen tai liikenneonnettomuudessa. Itsemurhatkaan eivät ole samanlaisia; toiset tehdään tuhdissa humalassa, toiset pitkän masennuksen jälkeen, toiset hetken mielijohteesta, toiset pitkään suunnitellen. Jokainen eri vaihtoehto menettää rakas ihminen on kauhea, mutta erilainen.
Itsemurhan jälkeen voi kestää vuosia, ennen kuin paluu jokseenkin normaaliin elämään tapahtuu. Jos tapahtuu. Sitä ennen ajatukset ovat täynnä surua, kysymyksiä, järjetöntä syyllisyyttä, itsetuhoisia ajatuksia, merkkien etsimistä menehtyneen käytöksestä ennen kuolemaa, selittämätöntä väsymystä, vihaa kuollutta kohtaan, vihaa itseä kohtaan, vihaa maailmaa kohtaan, väkivaltaisia unia, pelkoa muiden läheisten jaksamisesta, velvollisuudentuntoa ja lisää surua.
Ajatukset ovat myös täynnä kauniita muistoja, tarkoituksen etsimistä, oman elämän merkityksellisyyden etsimistä ja löytämistä, maailman uudelleen näkemistä, pienien ilon hetkien vaalimista, elämän arvostamista, uusien ystävien saamista ja vanhojen löytämistä, rakkautta, rakkautta ja rakkautta.
Ainakin minulla. Minä en voi puhua kenenkään muun puolesta, eikä kukaan muu voi puhua minun puolestani.
Minä en tiedä, miltä sinusta tuntuu, etkä sinä tiedä, miltä minusta tuntuu.
Se ei tarkoita, ettemmekö voisi ymmärtää ja olla toistemme tukena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti