Minä olen ymmärtänyt positiivisen palautteen ja kiitoksen arvon. Olen alkanut kiittää ihmisiä enemmän, kertoa ihmisille pieniä, mutta todellisia kehuja. Se on mukavaa.
Tänään tein jotain, mitä minun on pitänyt lukioajoista asti tehdä. Kirjoitin toimittajalle, joka on kirjoittanut mielettömiä kolumneja päivieni iloksi jo vuosia. Kirjoitin hänelle, miten kiitollinen olen niistä upeista ajatuksista, joita hän on upeilla kirjoituksillaan minulle välittänyt. Toivoin, että hän kirjoittaisi kirjan. Sillä minä todella toivoisin, hän kirjoittaa hyvin ja kekseliäästi, ja minä lukisin mielelläni pidempiäkin tekstejä häneltä.
Sain mukavan vastauksen.
Tähän jää koukkuun. Välillä, kun olen töissä, kehun asiakkaan silmälaseja, huivia tai laukkua. Vain, jos todella tarkoitan sitä, mutta kuitenkin. Olen alkanut kertoa ihmisille, miten mielettömiä tyyppejä he minusta ovat. Kiitän kovaan ääneen ihmisiä, jotka pitävät minulle ovea auki kauppakeskuksessa tai jotka antavat minulle tietä ruuhkabussin käytävällä.
Välillä tunnen itseni aivan hölmöksi. Aivan, kuin antamani kehut ja kiitokset jotenkin menettäisivät merkitystään, kun jakelen niitä niin paljon. Mutta eihän se niin mene. Miksi ihmeessä menisi? Jos kerran jokainen sana, jonka sanon, on totta?
Jos meidän pitää nykyään olla niin pirun rehellisiä joka ikisestä asiasta, miksi emme voisi olla rehellisiä myös toistemme hyvistä puolista ja kiitollisuudesta?
Kehu tänään ihmistä, joka sen ansaitsee. Kiitä ystävää, joka on pitänyt sinua pystyssä menneisyydessä. Kiitä perheenjäsentä. Kerro tutulle, kuinka mieletön ihminen hän on, ja että haluaisit tutustua paremmin. Kerro, miten hyvältä jonkun toisen kehu tai kiitos tuntuu.
Minusta on helppo kiittää ystäviä. Usein saatankin antaa heille pieniä kiitoslahjoja, ihan vain antamisen/ilahduttamisen ilosta. Tässä yksi päivä olin yhden ystäväni kanssa kaupungilla. Hän sanoi, että pitää käydä kirjakaupassa ostamassa uusi muistikirja, että se minun antamani (tein hänelle muistikirjan, koska hänellä oli silloin vaikea elämäntilanne menossa, ajattelin että hän voi purkaa ajatuksia siihen kirjaan) oli jo täynnä. Tuo lämmitti sydäntä. Hän oli oikeasti ottanut sen antamani muistikirjan käyttöön! Kävimme yhdessä valitsemassa uuden, tai oikeastaan minä sen lopulta valitsin, koska se yksi kirja oli niin ystäväni näköinen. Hän innoissaan sanoi, että ottaa sitten sen.
VastaaPoistaMutta tuntemattomien kiittäminen, se onkin jo vaikeampaa. Mutta tässä ihan viime aikoina olen jo vähän edistynyt! Jos auto pysähtyy suojatielle, jotta pääsen yli, olen useimmiten (en aina) pystynyt moikkaamaan kuljettajaa ja kiittämään. Kiuulostaa ehkä pieneltä, mutta mulle jo suuri edistysaskel.