Nyt olen pysähtynyt. Istun lattialla vanhassa huoneessani vanhempieni talossa ja ajattelen menneitä päiviä. Niin paljon on taas tapahtunut.
Tiistaina oli kansainvälinen itsemurhien muistopäivä. Englanninkielinen nimi, Suicide Awareness Day kuvaa päivää minusta paremmin. Itsemurhien tiedostamisen päivä. Kuljin läpi päivän sanomatta asiasta mitään. Illalla vein kynttilän parhaan ystäväni kuolinpaikkaan, seisoin siellä hiljaa jonkin aikaa, puhuin hänelle mielessäni. Kun lähdin pois, eräs ohi kulkeva nainen pysähtyi hetkeksi katsomaan laittamaani hautakynttilää mietteissään. Ajattelin, että on parempi, ettei hän tiedä, että minun parhaan ystäväni ruumis on roikkunut siinä. Se tieto on minullekin välillä liikaa.
Keskiviikkona tapasin opiskelukavereita. Heillä menee hyvin, olen onnellinen siitä. Lähintä opiskelukaveriani en saanut kiinni, mutta se ei ole tavatonta. Hän ei tullut paikalle.
Torstaina olin esiintymässä opiskelijatapahtumassa. Olen ehkä ihastunut. Silti aivan liian vahvana jossain mielessäni huutaa tyttö, joka ei halua tulla satutetuksi. Kuvitella olevansa toiselle tärkeämpi kuin onkaan. Se ääni, joka menee asioiden edelle, kun minulla on vasta ihania perhosia vatsassa. Aloin myös sopia tapaamista ihmisen kanssa, jonka todella odotan tapaavani. En tiedä, koska olen viimeksi odottanut ihmiseen tutustumista näin paljon. En pitkään aikaan.
Perjantaina kuulin, että opiskelukaverini ei ollut vastannut kännykkäänsä, koska oli ollut sairaalassa. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itselleni, että jokaisen on itse löydettävä itsearvostuksensa ja tahtonsa selvitä ja elää. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, sillä en vielä osaa uskoa sitä. Huoli tukehduttaa minua jatkuvasti. En vain voi tehdä enempää, kuin olla läsnä. Siihen minun on uskottava.
Lauantaina sisustin uutta kotiani, ostin käytettyjä huonekaluja. Pöydän ympärille neljä erilaista valkoista tuolia. Minun näköisiäni, sekalaisia. Matkasin yöllä töistä kotiin hitaasti ja kiertoteitä. Nuori poika sammui yöbussissa olkapäätäni vasten. Kysyin, millä pysäkillä hän jäisi, ja annoin hänen nukkua sinne asti. Talutin hänet ulos bussista ja toivoin, ettei hän kännipäissään tekisi koskaan tyhmä päätöksiä.
Tänään on taas viidestoista päivä. 14 kuukautta hänen kuolemastaan. Heräsin ikävään, ja kuljin siinä koko päivän. Toivoin aktiivisesti mielessäni voimia opiskelukaverilleni, jolla on vaikeaa. Toivoin kaikille ihmisille voimia toivoa parempia aikoja. Toivoin ymmärrystä toisiamme kohtaan tässä maailmassa, jossa ymmärryksen määrä tuntuu vain vähenevän. Toivoin, että oppisin vielä sietämään tätä ikävää ja oppisin vaalimaan ja jakamaan muistoja meidän kahdenkeskisistä hetkistämme sen sijaan, että ajattelen niiden olevan nyt vain minun harteillani, kun hän on poissa. Toivon, että joskus vielä näen itseni, kuten hän minut näki.
Toivon kärsivällisyyttä tuleviin viikkoihin, kun olen sitä kerran menneeseenkin löytänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti