Minulla oli aamulla hetki.
Istuin bussin kyydissä, joka kiisi moottoritietä pitkin kohti keskustaa. Kädessäni pyörittelin lämmintä termosmukia, jonka kylkeä koristaa Lontoon silhuetti. Hymyilin ja muistelin, miten ostin sen juna-aseman Starbucksista samana päivänä, kun lähdimme Lontoosta Doveriin, jotta voisin tällaisina kylminä talviaamuina muistaa sen painostavan lämpimän päivän.
Vieressäni istui nuori nainen. Hän näpytti tekstiviestejä ja hymyili itsekseen. Minä katsoin ulos ikkunasta, kun lähestyimme keskustaa. Siellä talojen välissä aurinko nousi ja värjäsi pilvet punaisiksi. Talot kuitenkin peittivät näkymän, ja aurinko katosi taas näkyvistä.
Kännykän radio rätisi, joten vaihdoin nopeasti kanavaa. Seuraavalla kanavalla soi Louis Armstrongin What a Wonderful World ja auringon värjäämä taivas vilahti jälleen talojen välistä ja valaisi hymyn huulilleni.
Bussin keskiosassa neljän hengen paikalla oli vanha nainen, joka istui selkä menosuuntaan päin. Hän huomasi minun hymyilevät kasvoni ja vastasi leveällä virnistyksellä.
Kahvini oli edelleen lämmintä ja tuoksui hyvältä.
Näitä pieniä hetkiä varten elämä on.
Kaunis hetki. Todella harva ihminen edes huomaa tällaisia hetkiä. Minusta rankat vaiheet elämässä juuri mahdollistavat sen, että niistä selviydyttyä osaa olla vielä iloisempi, mitä oli aiemmin, koska sitä ymmärtää elämän ja onnen lyhyyden paremmin.
VastaaPoista