Kysymyksiä tuuleen

Kysymyksiä tuuleen, sitähän tämä blogin pitäminen on. Sitä ovat myös terapiakäynnit, päiväkirjan kirjoittaminen ja itsekseen puhuminen. Niin monia kysymyksiä, joita ei koskaan tule esittäneeksi oikeille ihmisille, oikeaan aikaan.

Tänään minä ainakin yritin. Kirjoitin miehelle, joka jätti minut syksyllä. On ollut vaikea irrottaa, on ollut vaikea käsitellä koko asiaa, kun on ollut muutenkin henkistä kuormitusta. Totesin, että nyt on aika. Kirjoitin ylös kaikki kysymykset, jotka olen hänelle halunnut esittää. Parasta oli, että sain vastauksia.

Jälleen minulla on siis yksi esimerkki elämän yksinkertaisuudesta. Kysy, ja sinulle vastataan. Luulenpa vielä, että vaikkei vastattaisikaan, olo olisi todennäköisesti silti kevyempi.

Parhaan ystäväni kuolemasta tulee tänään kuluneeksi puoli vuotta. Hänellekin minulla olisi vielä niin paljon kysymyksiä. Niiden kysymysten kanssa minun täytyy vain jäädä toivomaan, että tuuli kuljettaa ne oikeaan paikkaan.

Välistä mietin

mistä jäit paitsi.

Aviosta, lapsista,

minun lapsistani,

minun avioliitostani.

Aikuisuudesta

vastuullisuudesta

oman kodin joulusta.

Sitten aina muistan

että sinä halusit vain

”Live and let die”

Ihan tavallinen tyttö

Tämä on niitä päiviä, kun olen ihan tavallinen tyttö. Niitä päiviä, kun koen itseni pieneksi.

Tänään tuntuu siltä, että kaikki saavutukseni ovat olleet kovin vähäisiä. Kaikki sanomiseni mitättömiä. Aivan kuin en olisikaan erityinen.

Tällaisina päivinä mietin, kuoliko paras ystäväni tähän tunteeseen. Siihen pieneen hetkeen, jona hän ajatteli olevansa "vain" tavallinen tyttö. Siihen tunteeseen, että suurin asia, joka hänen vallassaan oli, oli hänen oma henkensä. Ja hetken hän halusi pelata sillä kalleimmalla asialla, jonka hän omisti.

Niin minäkin haluan tehdä nyt, mutta haluan tehdä sen aivan toisin päin. Minä aion ottaa omistamastani, kallisarvoisesta elämästä kaiken irti. Minä haluan nähdä kaiken, kokea kaiken, olla kaikkea. Minun henkeni on kalleinta, mitä minulla on.

Tällaisina hetkinä, kun tunnen itseni pieneksi, katson usein seuraavan videopätkän. Se saa minut taas tuntemaan itseni erityiseksi. Pieneksi, mutta erityiseksi. Pieneksi, eli erityiseksi.

Irtiottoja (ja valoa tunnelin päässä?)

Kirjoitin jokin aika sitten, että aion remontoida elämäni mahtavaksi. Pelkäsin sitä kirjoittaessani, että vakuuttelisin vielä vuoden, ehkä kymmenen vuoden päästä samaa. Sen sijaan en päästänyt intoa käsistäni, vaan kävin heti toimeen. Totesin toissapäivänä omaksikin ihmetyksekseni voivani paremmin nyt, kuin vuosi sitten. Tässä välissä olen menettänyt kolme minulle rakasta ihmistä, yhden lopullisesti, mutta myös saanut jotakin kallisarvoista takaisin, selvittyäni tähän asti: itseni.

Varasin eilen ajan tatuointiliikkeeseen. Etsin sellaisen tatuoijan, joka tekee kuvasta varmasti hyvän ja minun näköiseni, ja sain ajan vasta huhtikuulle. Tämä ei minua kuitenkaan häiritse, sillä nyt tiedän, että suunnitelmastani tulee totta. Tatuointi maksaa paljon, joten otan opintolainaa. Tähän perään kuuluisi pientä hykertelyä; voitte kuvitella, miltä tuntuu kiltistä tytöstä, joka aikoo ottaa tatskan opintolainalla. Paras ystäväni hihkuisi riemusta.

Suunnilleen tämän näköinen tatuointi tulossa selkään. Tosin, haluaisin sen näyttävän siltä, että siellä palaa valo.

Näytin ensimmäistä kertaa viime kesän aikana ja sen jälkeen syntyneet runot kenellekään. Ainoa, joka on ennen nähnyt kaunokirjallisia tekstejäni, on paras ystäväni. Hän on nyt poissa, ja minun täytyy uskaltaa tulla kuorestani ulos. Hän oli ainoa, joka jaksoi aina tehdä sen työn, että kaivautui kuoreni sisälle.

Kävin lainaamassa opiskelukirjoja, vaikka opintojen alkamiseen on vielä viikko. Olen pitkästä aikaa taas innoissani kaikesta uudesta tiedosta, mitä saan!

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä, ostin tänään farkut. En ole omistanut farkkuja sitten yläasteen. Aika mieltsiä, etten sanoisi.

Rakkautta päivääsi, lukija, niin paljon, kun minulla on sitä tänään luovuttaa!

Perhe on pahin/Perhe on paras/Muu, mikä?

Joulun pyhät ja vuoden vaihde sujuivat perheeni kanssa. Kuten monella ikäiselläni, perhe on lakannut olemasta itsestäänselvyys. Tässä iässä viimeistään, omilleen muutettuaan ja hieman aikuistuttuaan, alkaa kyseenalaistamaan oman perheensä ja vanhempiensa arvoja ja toimintatapoja. Itselläni tämä pohdinta vain sai keskimääräistä järkyttävämmän alkulaukauksen, kun paras ystäväni kuoli. Paras ystäväni, joka oli vanhempieni mielestä minulle huonoa seuraa. Paras ystäväni, jonka kuolemaa isäni pitää lähinnä suututtavana asiana. "Mikä oikeus hänellä oli pilata meidän tyttären elämä tällaisella tempulla?", kuvaa varmaankin parhaiten hänen suhtautumistaan asiaan. Äitini tapansa mukaan hyssyttelee. Tämä on minun perheeni.

Isäni kyllä rakastaa kaikkia lapsiaan, mutta ei oikein osaa osoittaa sitä. Koko ikäni minua on haastettu väittelyihin, kannustettu aina vain parempiin suorituksiin ja esitelty sukulaisille, kuin pokaalia. Isäni on vaikea ymmärtää omaa keskeneräisyyttään ja rajallisuuttaan, joten hän kieltää sen täysin. Näin on syntynyt perheessäni vallitseva "isi on aina oikeassa" -käsitys. Isäni ei ymmärtänyt minun ja parhaan ystäväni suhdetta, enkä usko, että hän edes yritti. Meidän tekemisemme, meidän lasten murheet, ovat aina olleet hänelle keskeneräisiä, pieniä ja merkityksettömiä. Jos hän vain tietäisi, miten paljolta ystäväni minut pelasti. Jos hän tietäisi, että kesällä kuollut nuori nainen oli myös tällainen aivan tavallinen tyttö. Jonkun lapsi. Minulle elämäni tärkein ihminen.

Äitini on hieman yksinkertaisempi tapaus. Äiti kyllä yrittää kovasti ymmärtää, hajamielisesti kyselee kuulumisia ja patisti puhumaan psykiatrille syksyllä. Äitini opettelee näyttämään omaa kiintymystään meihin lapsiin, ja minä kunnioitan sitä. Äitiäni ystäväni kuolema suretti. Se oli ikävää ja kamalaa. Hän ei vain ymmärrä, miten lähelle se tuli. Äitini saattaa puida asiaa, kuin lehdestä luettua ikävää uutista. Hän ei päästä sitä lähelleen.

Perheeseeni kuuluu myös sisaruksia, yksi isosisko ja kaksi pikkuveljeä. Siskoni muistuttaa paljon isääni. Me tulemme toimeen, olemme kasvaneet sellaisiksi. En silti itse tunne, että olisimme ystäviä. Yritän kovasti olla katkeroitumatta, olivat ihmiset kuinka ajattelemattomia tahansa puhuessaan ystäväni kuolemasta, mutta siskoni tekee periaatteeni vaikeaksi noudattaa. Olimme joulun jälkeen viikon ulkomailla, ja eräänä päivänä rannalla puhuimme siskoni miesasioista. Keskustelun jälkeen hän tokaisi: "Ihanaa puhua sun kanssa välillä miehistä, oot ollu niin tylsää ja masentavaa seuraa viimeaikoina!" En ollut saada sanaa suustani. Hän ei kertakaikkiaan vain ymmärrä.

Sitten, rakkaat veljeni. On kummallista, miten pikkuveljet ovat päässeet kasvamaan huomaamattani. Ensin oli kaksi rääkyvää möykkyä, tulivat parin vuoden välein. Söpöjä, mutta niin pieniä ja ajattelemattomia! Sitten oli kaksi ala-asteikäistä, jotka tarvitsivat apua läksyissä. Konfirmaatio. Toinen. Vanhojen tanssit. Vanhempi veljeni kävi juuri kutsunnoissa. Aivan huomaamatta onkin kaksi upeaa, älykästä nuorta miestä, joiden kanssa tahdon viettää aikaa. Heidän kanssaan oleminen on lomaa parhaimmillaan. Ystävällänikin oli pikkuveli, josta kasvaa myös päivä päivältä älykkäämpi ja upeampi nuori mies. Katsellessani omia veljiäni en voi kuin ihmetellä, miten ystäväni ei jäänyt katsomaan oman veljensä ihmeellistä kehitystä.

Perhe ei ole koskaan yksinkertainen. Se antaa meille lähtökuopat tähän elämään, halusimme tai emme. Oma roolini perheessä kuitenkin muuttuu, kun kasvan ja alan ymmärtää asioita. En aio enää seisoa hiljaa ja katsoa, miten asiat rullaavat vanhaan malliinsa. Tässä yksi kehityskohta vuodelle 2013: minun perheeni.

Onnen palasia

Olen näin sopivasti joulun alla saanut uskomattomia joululahjoja, onnen hippusia. Niitä on vaikea löytää, ja niitä ei pidä sekoittaa ilon jyviin tai tyytyväisyyden tomuun. Onnen hippuset ovat toisinaan elämässä hirveän harvassa, itselläni on ollut varsinainen katovuosi. Menneenä viikkona niitä on kuitenkin tipahdellut varkain päähän sieltä sun täältä.

Pikkujouluihin, jotka järjestin ystäville, ilmestyi valtavasti porukkaa. Vein rappumme alakertaan naapureille pipareita, ja lapun, jossa pahoittelin mahdollista juhlista aiheutuvaa häiriötä. Piparipurkista katosivat lähes kaikki piparit, ja kukaan ei valittanut melusta. Ystävillä oli hauskaa, puhuimme, nauroimme ja söimme yöhön asti.

Kävin yläasteaikaisen hyvän ystäväni uudessa asunnossa. Hän on remontoinut sen yhdessä poikaystävänsä kanssa oman näköisekseen syksyn varrella. Asunto oli ihana, ystäväni ja hänen tuore avomiehensä olivat onnellisia ja iloisia. Tarkoitus oli lähteä yöksi kotiin, mutta juttelu jatkui myöhään yöhön, ja hyviä elokuvia löytyy maailmasta aina liikaa. Koko asunto oli täynnä rakkautta, elämää ja tulevaisuutta.

Opiskeluryhmälläni oli pikkujoulut. Totesimme edelleen puolentoista vuoden jälkeen olevamme mieletön ryhmä, ja tuntuu, etteivät kevään opinnot voi tulla tarpeeksi nopeasti. Mukana oli myös yksi ystävä, joka ei ole syksyllä päässy opiskelemaan kanssamme. Hänkin alkaa nosta jaloilleen elämänmuutostensa jälkeen. Lähdimme vielä loppuyöksi hänen luokseen juoruamaan.

Vaihdoin profiilikuvani Facebookissa. Siinä minulla on suoristetut hiukset. Olen aina jyrkästi välttänyt meikkaamista ja laittautumista, se oli minun juttuni. Ymmärsin, että ihmiset pitävät minusta juuri sellaisena, kun haluan olla, ja jos eivät pidä, sekin on hyväksyttävää.

Pikkuveljeni totesi haluavansa mennä kanssani yhtä matkaa partiotapahtumaan. Ehdotin, että hän tulisi sitä ennen kotiini kaakaolle. Hän ilmestyy minä hetkenä hyvänsä tänne ihan vain oleilemaan siskonsa kanssa.


Pieniä, tavallisia asioita. Pieniä tapahtumia suuren surun ja tuskan keskellä. Satamia myrskyssä. Niitä ovat nämä onnen hippuset, joita olen saanut. Niiden hippusten avulla voin vielä koota itsestäni ihmisen.

Hiljaisuus

Hiljaisuus on saanut uuden merkityksen. Hiljaisuus on sitä, kun olen kuunnellut kaikki kauniit, ystävästäni muistuttavat laulut, enkä keksi enää seuraavaa. Se on sitä, kun herään aamulla siihen, että remonttimiehet poraavat seinääni ulkona ja lopettavat äkisti, kun tauko alkaa. Minä jään tuijottamaan kelloa. Hiljaisuus on nykyään sitä, kun ihmiset lähtevät, sanotaan heipat ja halataan, ja ovi sulkeutuu. Tulee niin hiljaista, ettei uskalla liikkua.

------

Hiljaisuudesta on tullut muistutus. Se ei ole enään äänen puutetta, joka tulisi heti täyttää. Hiljaisuudesta on tullut muistutus siitä, että jossain tikittää kello aikaa eteenpäin. Jokainen hiljaisuus on tauko äänten välissä. Pieni ikuisuus.Ehkä toive siitä, että tuntisin kosketuksen tuonpuoleisesta, saisin viestin. Jonkin merkin siitä, että kyllä tämä tästä.

------

Hiljaisuudesta on tullut tila. Hiljaisuudesta on tullut minun tilani. Niitä pieniä hetkiä, kun voin antaa kyynelten valua, maata ilmeettömänä sängyssä.
------
Koko elämäni oma hiljaisuuteni on ollut minulle kirous. Pääni tulvii sanoja, joita en saa ulos suustani. Nykyään hiljaisuuteni ja pääni sisällä pyörivien lauseiden välillä on valtava ristiriita. "Minun on paha olla." "Minulla on niin ikävä, että haluaisin vain ottaa kourallisen lääkkeitä, nielaista ja nukahtaa." "Minä en jaksa kuunnella, kuinka valitat poikaystävästäsi." "Minä en jaksa." Ja samalla hymyilen ja nyökyttelen.
------

Minut on kasvatettu olemaan hiljaisuudessa. Kärsimään hiljaa. Suuttumaan hiljaa. Väittämään vastaan hiljaa. Paras ystäväni vihasi pidättyväisyyttäni. Hän vihasi minun hiljaisuuttani. Hän vihasi sitä minun puolestani.

Minä luulen, että hiljaisuudelle tulee lähiaikoina loppu. Minä lakkaan odottamasta. Minä lakkaan pidättymästä. Kenties hiljaisuus loppuu huutoon. Huutoon siitä, miten maailma edelleen voi niin vakaasti ja hiljalleen pyöriä, miten se voi toimia, kun se on ollut minua kohtaan niin epäreilu. Huutoon siitä, miten sattuu, kun rakkaimmat hylkäävät. Huutoon siitä, että minullakin on oikeus pitää ääntä.

Alkoholi, myrkkyä vain alkoholistille?

"Sä et juo viinejä, etkä semmosia nautiskelujuomia. Et sä voi sanoa, että alkoholi on pahasta, ethän sä oikeen tiedä sen käytöstä mitään!"

En, en tiedä. En osaa sanoa, millaista se on, kun oikein haluaa sen punaviinilasillisen perjantai-iltana. En oikein osaa kuvitella, millaista olisi haluta huurteista olutta. Sen sijaan minulla on kokemuksia liittyen alkoholiin. Asioita, jotka tiedän.

Isä ja äiti haisivat pahalta, kun meille tuli vieraita. Alkoholiongelmaa ei ollut kummallakaan, mutta se ei tarkoita, etteikö lapsi voisi säikähtää pari kertaa vuodessa, juhannuksena ja uutena vuotena. Aikuiset haisivat pahalle ja nauroivat liian kovaa. Yöllä saattoi kuulla pari riitaakin lasten huoneisiin saakka. Vain muutaman kerran vuodessa.

Soitin ensimmäisen kerran hätäkeskukseen, kun näin humalaisen, minua vuotta vanhemman pojan, kun olin 8.-luokalla. Hän oksenteli, eikä pystynyt puhumaan kunnolla. Meitä pelotti, joten soitimme apua. Ei promilleja ollut kuin muutama, kuulemma.

Vuosi tämän jälkeen hoivasin ensimmäistä kertaa omia kavereitani, kun he olivat tällaisessa kunnossa. Silloin jo tiesimme, ettei tarvitse soittaa apua. Oli pelottavaa, tai ei. Kerran sain puhelun eräältä ystävältäni, oli kahdestaan yhteisen tuttumme kanssa kotonaan, vanhempien ollessa poissa. Tuttu oli juonut liikaa. "Käännä vaan kylkiasentoon," minä totesin. Sehän on ihan normaalia.

Paras ystäväni ilmestyi uutenavuotena ovelleni. Joku mies ei ollut kännissä ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, kun tyttö sanoo ei.

Täytin 18-vuotta, enkä vieläkään oikein innostunut alkoholista. Sen sijaan kävin baareissa tanssimassa. Lattiat olivat tahmaisia, täynnä lasinsiruja. Kaikki tanssilattialla haisivat, tupakalle ja viinalle. Miehet lähentelivät törkeästi. Meitä vain nauratti.

Vanhempani tuputtivat minulle skumppaa joka juhlissa. Perhetutuilla minulle kaadettiin kahvin kanssa likööriä, vaikka kieltäydyin. "Se kuuluu asiaan!"

Aloin viimein juomaan. Vedin ensimmäiset överit. Yritin laskuhumalassa jäädyttää itseni ulos tuttavani takapihalla keskellä joululomaa. Sain valtavan mustelman käsivarteeni, en muista mistä. Kamerani ryöstettiin. Sain paniikkikohtauksia, kun otin alkoholia. Kerroin nauraen kännikohelluksiani. En kehdannut kertoa, mitä oli oikeasti tapahtunut.

Sain puhelinsoiton. Paras ystäväni oli ollut kovassa humalassa ja hirttänyt itsensä. "Muista aina, se oli alkoholi, joka tämän teki.", hänen äitinsä sanoi puhelimessa.

"mä rakstaaa sss", tässä kuvattuna parhaan ystäväni kännykästä löytyneen viimeisen viestiluonnoksen sisältö. Se oli ilmeisesti tarkoitettu entiselle poikaystävälle.


Minä en ajatellut unohtaa. Enkä voisikaan. Siinä minun totuuteni alkoholista.