Matkalla

27.8.

Katson junan ikkunasta avautuvaa sateista maisemaa. Se on kuin suoraan Brittiläisestä salapoliisisarjasta. Ensi yönä emme nuku lämpimissä sängyissä, emme välttämättä edes katto päämme päällä. Ei meitä haittaa, se on ilmaista ja aina sitä jotenkin pärjää.

Olen ollut Briteissä nyt muutaman päivän ja todennut, etteivät voimani ole samat, kuin viime interraililla, kaksi vuotta sitten. Toisaalta olen myös huomannut, miten paljon enemmän kaikki koskettaa minua: musikaali Lontoossa, ihmiset, hymyt, uudet ihmiset, keskustelut ventovieraiden kanssa. Tämä sateinen maisema. Tämä hetki.

28.7.

Löysimme hostellin. "Eric always has room for backpackers!"

Ilta oli taas ihmeellinen, ihmeellisiä ihmisiä, elämäntarinoita ja rakkautta kotikaupunkia kohtaan. Tänään ollut kiireetön päivä. Huomenna matka jatkuu.

Pala autuutta

Se oli vain pieni hetki. Minä katsoin lavalla soittavaa muusikkoa silmiin ja osasin kappaleen sanat, ne tulivat selkärangasta. Hän katsoi minuun, hymyili ja nyökkäsi. Käytin kehoni jokaista voiman palasta pysyäkseni paikoillani ihmismassan vyöryessä päälleni. Puristin ystäväni kättä lujaa. Kaikki muu oli toissijaista, tapahtui jossain muualla. Oli vain se hetki.

Siitä on pitkä aika, kun olen ollut jostakin niin innoissani, että olen voinut elää hetkessä. Minulla on korkea kynnys kontrollin menettämiseen, siihen, että todella unohtaisin ajan ja paikan. Tuntuu, että viimeisen vuoden aikana tämä kynnys on kohonnut entisestään. Vihdoin, kun olin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen lempibändini keikalla, sain taas kokea sen uskomattoman tunteen.Tämän bändin kanssa olen kasvanut, sen keikat ovat olleet osa elämäni kulkua jo vuosia, kaiken keskellä. Tai ehkä juurikin kaiken ulkopuolella.

Tänään olen ollut väsynyt, valvoin keikan takia jonossa hieman yli 40 tuntia. Kaikkiin lihaksiini sattuu ja mustelmiakin piisaa. Silti jossain, jossain syvällä sisimmässäni tunnen outoa rauhaa. Nyt tiedän, että pystyn vielä tuntemaan aitoja tunteita, niitä vanhoja tunteita. Pystyn vielä heittäytymään, innostumaan, menemään sekaisin jostain näinkin pienestä.

Olen ollut tulevasta interrailistäni hieman stressaantunut. Ajattelin, etten enää pystyisi nauttimaan matkasta samalla tavalla kuin viimeksi, kaksi vuotta sitten. Pelkäsin, että matkustamme kaupungista toiseen, näemme ihmeellisiä asioita, ja minä en tunne mitään. Pelkäsin, että matkapäiväkirjani täyttyy elämää suuremmista ajatuksista, huolista ja surusta, pienten hauskojen hetkien sijaan.

Tänään, juuri nyt minulla kuitenkin on itseeni enemmän uskoa.

Yritän päästä kirjoittamaan jotakin aina silloin tällöin, mutta pidempiä postauksia, vastauksia kommentteihin ja ympäri Eurooppaa saatuja suuria oivalluksia tiedossa sitten elokuun loppupuolella.

Hyviä hetkiä teille kaikille!

Korjattavissa vai matkalla romuttamolle?

Jos jotain opin psykiatrisella istuessani kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan huoneessa niin sen, että muutos ottaa aikansa. Minä en voi vain todeta ajattelevani sairaalloisesti, en voi vain todeta itseinhoni olevan epänormaalia, en voi vain todeta itseäni ehjäksi. Korjaaminen ottaa aikansa.

Palat on ensin varovasti kerättävä yhteen, ennen kuin niitä voi edes alkaa sovitella yhteen. Jokin aivan pieni, mutta välttämätön osa voi olla singonnut juuri siihen kauimpaiseen, pimeimpään nurkkaan, josta sitä ei tahdo löytää vaikka kuinka etsii. Kun kaikki palat ovat lopulta paikoillaan, ne pitää vielä varovaisesti liimata yhteen, huolellisesti ja pala palalta. Lopuksi liima vielä jonkin aikaa kuivuu. Jos korjattua kohtelee liian pian ehjänä, se hajoaa herkästi uudelleen. Työ on tällöin hieman helmpompi ja nopeampi, mutta aikaa siihen kuluu silti.

Voi olla, että tulee se päivä, kun jokin pala tuntuu ratkeilevan liitoksistaan. Kaikki ei olekaan auvoista, turhaannuttaa. Tuleeko rikkinäisestä enää koskaan ehjää, todella? Onko rikkinäinen aina jotain vajavaista, epätäydellistä?

Kuka tässä maailmassa haluaa enää mitään rikkinäistä, kun tapana on vain heittää rikkoontuneet roskiin ja etsiä ehjä? Niin harvassa ovat ne ihmiset, jotka jaksavat pitkään korjausurakkaan ryhtyä, tai edes katsoa sellaista viereltä. Tässä maailmassa, jossa kaiken pitäisi olla täydellistä.

Pelkoa, epävarmuutta, turhautumista, onnistumisia, takapakkia, väsymystä, pohjatyötä ja aktiivista työtä. Sitä on tämä prosessi. Minun ihmiseksi oppimisen prosessini, surun prosessi.

Hiljalleen minä olen alkanut ajatella, että kärsivällisyys on yksi ihmisen tärkeimmistä hyveistä. Kärsivällinen ihminen voi aina muuttaa itseään, se on hänelle helpompaa. Lohtuna on, että tätäkin voi ihminen itsessään kehittää. Aina voi oppia uutta.

Ehkäpä tärkeintä on sittenkin armollisuus ja ymmärrys. Ensisijaisesti itseään kohtaan.

Ensimmäinen vuosipäivä

365 päivää olen selvinnyt. Herännyt ja nukahtanut ajatellen parasta ystävääni, kerraten yhteisiä hetkiämme ja hänen elämäänsä, alusta loppuun. Ensimmäisestä kohtaamisesta viimeiseen tapaamiseen, jokaisen rakkaan muiston, jokaisen hetken, joka osoitti rakkauttamme toisiamme kohtaan ja hänen olemassaolonsa merkityksellisyyttä. Minulle ja muille.

Ensimmäisestä vuodesta läheisen itsemurhan jälkeen sanotaan paljon. "Se on vaikein" ja "silloin se oikea surutyö vasta alkaa" ja "silloin viimeistään helpottaa". Minä uskon jokaisen näistä väittämistä, mutten halua omaksua niistä yhtäkään. Mitä minulle oli ensimmäinen vuosi?

Itsetuhosia ajatuksia, elämän ja kuoleman rajamaita. Suuria, hengellisiä ajatuksia ja oivalluksia. Suurta ymmärrystä. Oman elämänsä traumojen ja vaikeuksien hyväksymistä ja työstämistä. Ikävää, paljon ikävää. Uudenlaista, puhdasta rakkautta ja ystävyyttä. Anteeksi antamista, itselle ja muille. Kirjoittamista, itsensä ilmaisua. Blogi, toisten blogeja. Kannustavia kommentteja. Rohkeuden löytämistä luhistuneesta mielestä. Ihmeellisiä ihmisiä, ymmärtämättömiä ihmisiä. Hyvyyden näkemistä läheisissään. Itkuisia öitä, nukahtamisvaikeuksia. Unilääkkeitä. Levottomia öitä, unia. Toivoa ja epätoivoa. Tatuointi. Epäinhimillistä kestämistä. Muistoja, joita on niin paljon, ettei sitä tahdo käsittää. Kuoleman hyväksymistä osaksi tätä elämää. Toisten ihmisten kuuntelemista. Oman sisäisen ääneni kuuntelemista. Vihaa. Surun hyväksymistä omaan persoonaan. Musiikkia, kirjoja, elokuvia. Rakkautta.

Paljon rakkautta.

Eikä tämä ole ohi, eikä tämä tule koskaan olemaan ohi. Hän on aina kuollut. Hän on aina paras ystäväni. Se on osa minua nyt ja aina.

Vaikka omistankin tämän päivän hänelle, hänen muistolleen, hänen kauniille sielulleen, minä haluan omistaa tämän päivän ennen kaikkea elämälle.

Naiselle, joka teki aina niin kuin huvittaa <3

Viimeinen muisto

Huomenna aamulla, 13.7.2013 minä herään ja lähden töihin. On luvattu puolipilvistä ja lämmintä säätä. Töiden jälkeen lähden mökille ystävien kanssa. Niiden ystävien, joihin olen tutustunut nyt vuoden aikana.

13.7.2012 heräsin myöhään. Oli perjantai ja minulla oli vapaapäivä. Löhösin parvekkeellani ja toivoin auringon tartuttavan edes jotain väriä kalpeisiin jalkoihini. Ajattelin parisuhdettani, kuinka se ajautui vääjäämättä kohti katastrofia. Onneksi oli kesä ja rusketus.

Puhelimeni soi. Paras ystäväni soitti.

"Moi. Miten sulla oikeasti menee?"
"Ihan hyvin, kai, mitä nyt?"
"On tapahtunu jotain kauheeta, ja mua vaan jotenkin ahdistaa."
"Ookkei..?"
"Siis älä pelästy, mä olen ihan kunnossa."

Puhuimme muutakin, mutta minä muistan vain tämän alun. Mä olen ihan kunnossa. Saman toivoin kuulevani kaksi päivää myöhemmin, kun hänen äitinsä soitti. "Älä pelästy, hän on ihan kunnossa."

Jotain oli kyllä tapahtunut, mutta ei suoraan hänelle. Läheisen ystävän saama suruviesti oli saanut parhaan ystäväni ahdistumaan ja huolestumaan ihmisistä ympärillään. Puhelun lopuksi sovimme, että näemme myöhemmin illalla, jos hän vain ehtii.

Minä istuin kämppikseni ja yhteisen kaverimme kanssa minun ja parhaan ystäväni kantakahvilassa. Hän oli kaksi tuntia myöhässä sopimastamme ajasta. Lopulta hän saapui, näin hänet kahvilan isoista ikkunoista. Korkokengät, siisti hame, valkoinen kauluspaita ja kaulahuivi. Pään päällä sotkuinen nuttura. Hän väläytti tervehdykseksi leveän hymyn, mutta silmissä painoivat päivän huolet. Sisälle astuttuaan hän halasi minua pitkään ja kovaa.

Siirryimme kahvilan kiinni mennessä kahdestaan toisaalle, joimme hedelmäsmoothiet. Hän kyseli minulta paljon, oli huolissaan mielialastani. Jos totta puhutaan, niin olin minäkin. Lähinnä keskustelimme hänen ystävänsä voinnista.

Lopulta hän kertoi minulle lyhyesti myös miesseikkailuistaan ja kertoi näpäyttäneensä entistä poikaystäväänsä, josta minä en koskaan pitänyt. Koko tarinasta minulle jäi mieleen vain ajatus siitä, että suhde ei ollut kokonaan ohi, ainakaan parhaan ystäväni puolelta..

Kun aurinko ei einää paistanut kahvilan terassille, paras ystäväni päätti lähteä kotiin lohduttamaan ystäväänsä, jonka läheinen oli kuollut. Näin, että parasta ystävääni huolestutti. Yritimme vielä ladata aikaa hänen bussikortilleen. Tarjouduin maksamaan, tiesin hänen rahojensa olevan loppu. Kortilla oli kuitenkin yllättäen kaksi viikkoa aikaa jäljellä, ja lähdimme helpottuneina kohti bussien lähtölaitureita.

Nähdessään oman bussinsa paras ystäväni halasi minua nopeasti ja tiukasti, huikkasi "olet rakas" ja pinkaisi juoksuun. Laiturin ovelta hän käännähti ja nauroi, "Ei se lähdekään vielä viiteen minuuttiin!" Olin jo lähtemässä kävelemään takaisin päin, mutta hän heittikin lentosuukon ja astui bussiin. Naureskelin hänen korkokenkäjuoksulleen kävellessäni omalle bussilleni.

En nähnyt parasta ystävääni enää koskaan.

Elokuvia matkan varrelta

Olen kertonut musiikista ja kirjoista, nyt on tullut elokuvien aika. Olen saattanut kertoa osasta jo aiemmin, mutta tässä nyt yhteinen koonti. Monia varmasti joukosta unohtuu tälläkin kertaa, mutta yritin sisällyttää listaan vähän sitä sun tätä, juuttumatta vain yhteen genreen tai aiheeseen.

Mitä elokuvat ovat minulle? Keino käsitellä tunteita vieraan tarinan kautta. Nähdä oikeita tunteita. Sillä sitä on näyttely, ainakin minulle, oikeiden ja aitojen tunteiden kanavoimista oikeisiin rooleihin, oikeisiin kohtiin. Hieno roolityö saa liikuttumaan, imeytymään mukaan elokuvaan. Kun kirjaa lukiessa voit uppoutua sanoihin ja ajatuksiin, joita se välittää, elokuvat ovat usein vähemmän tarkkoja, mutta kokonaisvaltaisempia. Asiaan.

Peter Pan (2003) on koskettanut minua kirjana, ja tämä elokuvaversio vangitsi siitä kaiken olennaisen. Kyllä, paljon on jätetty pois, mutta alkuperäinen tunnelma on säilytetty, juuri niin absurdina, lapsenomaisena, arvoituksellisena ja viattomana kuin kuuluukin.

Moonrise Kingdom (2012) sisältää sen saman naiiviuden lapsenomaisen hehkun, kuin Peter Pan. Lasten näkökulmasta elokuvassa tapahtuu ihana rakkaustarina. Aikuisten näkökulmasta kaksi lasta karkaavat metsään ja ovat hengenvaarassa.

"I admit we knew we'd get in trouble. That part's true. We knew people would be worried, and we still ran away, anyway. But something also happened, which we didn't do on purpose. When we first met each other, something happened to us."

"That's very eloquent. I can't argue against anything you're saying. But then again, I don't have to, 'cause you're 12 years old. Look, let's face it, you're probably a much more intelligent person than I am. In fact, I guarantee it. But even smart kids stick they're finger in electrical sockets sometimes. It takes time to figure things out. It's been proven by history. All mankind makes mistakes. It's our job to try to protect you from making the dangerous ones, if we can."

The Perks of Being a Wallflower (2012) on uusi lempielokuvani. Vaikeita aiheita käsitelty juuri kuten ne oikeassakin elämässä ilmenevät: kaikessa läsnä olevina, mutta nuoruuden huumassa toisinaan jopa unohtuvina taustatekijöinä. Elokuva, johon on saatu napattua uskomattomia tunteita ja hetkiä. Rakastuin loppumonologiin:

"I know these will all be stories someday. And our pictures will become old photographs. We'll all become somebody's mom or dad.

But right now these moments are not stories. This is happening, I am here and I am looking at her. And she is so beautiful. I can see it. This one moment when you know you're not a sad story. You are alive, and you stand up and see the lights on the buildings and everything that makes you wonder. And you're listening to that song on that drive with the people you love most in this world.

And in this moment I swear, we are infinite."

Girl, Interrupted (1999), elokuva täynnä nerokkaita huomioita mielen sairastumisesta. Näyttelijäsuorituksiltaan aivan uskomaton. Mitä on olla hullu? Keneen verrattuna juuri minä olen sekaisin? Mitkä ajatukset ovat hulluutta, mitkä mielipiteitä?

"You've been in a hospital?"
"Yes."
"Do you see purple people? My friend, he saw purple people. And so the state came and took him away. He didn't like that. Some time went by and, and he told 'em he didn't see purple people no more."
"He got better."
"Nah, he still sees 'em."

Requiem For a Dream (2000). Kaunistelematon kertomus ihmisistä, heikkouksista, maailman vääryyksistä ja unelmista. Itkin, paljon. Ymmärsin enemmän.

Sauna (2008) ei jätä katsojalle hyvää mieltä, mutta monta kysymystä. Suomalainen kauhuelokuva karuissa maisemissa, johon on upotettu monta uskomatonta repliikkiä ja kohtausta. Ei kevyttä katsottavaa, ei heikkohermoisille. Silti pakko katsoa ensimmäisen kerran jälkeen uudestaan.

"Siellä ne haavat paranee, missä on tulleetkin."

 The Breakfast Club (1985) on elokuva, joka minun olisi pitänyt katsoa kauan sitten. Viisi täysin tuntematonta nuorta istuu päivän jälki-istunnossa paljastaen itsestään enemmän, kuin kukaan olisi aamulla ajatellut. Hyvän mielen elokuva, johon on piilotettu monta hyvää, mullistavaa ajatusta.

"We're all pretty bizarre. Some of us are just better at hiding it, that's all"

Kynnykseenkin voi kompastua

"Sieltä, missä aita on matalin"

Minä olisin halunnut mennä sieltä. Minä olisin halunnut elää ihan toisenlaisen elämän. Päästä helpolla, tai olla niitä ihmisiä, joille pienet vastoinkäymiset eivät muodostu ylitsepääsemättömiksi muureiksi. Minä olisin halunnut, että elämä olisi yksinkertaista.

Toisaalta, jos elämässä ei joudu kiipeämään, ei koskaan näe, miltä korkealla näyttää. Ei koskaan tule ajatelleeksi suuria kokonaisuuksia, ei pääse lähelle ihmisiä. Tuska yhdistää. Jokainen vaikea hetki saa aivan toisella tavalla arvostamaan elämää. Joskus ajattelin, että olisi ihanaa saada vielä kokea, millaista on olla teini. Saada vielä kerran kokea, millaista oli, kun pieni hylkääminen laukaisi syömishäiriön, mutta katse ihastukselta saattoi liimata pään pilviin viikoksi. Sehän oli aivan kauheaa. Ja niin ihanaa.

Minä olisin halunnut, ettei minulle kasva tällaista kuorta. Minä olisin halunnut olla yksinkertaisesti oma itseni, koko elämäni. Olisin halunnut kyetä olemaan avoin, puhumaan asioistani, kertomaan itsestäni. Minä olisin halunnut olla sinut itseni kanssa.

Toisaalta, kukaan ihminen ei ole täysin avoin. On vaikeaa myös olla se, joka puhuu paljon, kertoo kaiken, ja jonka kaikki olettavat tuntevansa kokonaan. Eihän ketään voi tuntea kokonaan, ei edes itseään, se on aina illuusio. Kyse on vain siitä, luotko sen illuusion itse, vai tekevätkö muut siitä oletuksen.

Minä olisin halunnut pitää parhaan ystäväni täällä. Olisin halunnut, että minulla olisi ikuisesti ollut ihminen, joka osaa kertoa minulle, kuka olen. Olisin halunnut, että minulla on koko elämäni ainakin yksi ihminen, joka hyväksyy minut sellaisena, kun olen, koska en itse uskonut siihen pystyväni.

Toisaalta, ilman ystäväni kuolemaa en ehkä olisi selvinnyt, en olisi kääntänyt kelkkaa. En olisi saanut oivalluksia, en olisi tuntenut tällaista rakkautta surun kautta. En olisi joutunut katsomaan itseäni peiliin ja raapimaan minuuttani sieltä näkyviin. En olisi joutunut kohtaamaan menneisyyttäni, mieleni kompastinkiviä. Ilman hänen itsemurhaansa minä en ehkä olisi tässä.

Matalat aidat säästävät meidät elämässä paljolta, mutta ilman kiipeämiseen käytettyä työtä me emme koskaan todella tunne sitä helpotusta, kun osumme maahan toisella puolella. Sitä paitsi, kynnykseenkin voi kompastua.