Korjattavissa vai matkalla romuttamolle?

Jos jotain opin psykiatrisella istuessani kerran viikossa psykiatrisen sairaanhoitajan huoneessa niin sen, että muutos ottaa aikansa. Minä en voi vain todeta ajattelevani sairaalloisesti, en voi vain todeta itseinhoni olevan epänormaalia, en voi vain todeta itseäni ehjäksi. Korjaaminen ottaa aikansa.

Palat on ensin varovasti kerättävä yhteen, ennen kuin niitä voi edes alkaa sovitella yhteen. Jokin aivan pieni, mutta välttämätön osa voi olla singonnut juuri siihen kauimpaiseen, pimeimpään nurkkaan, josta sitä ei tahdo löytää vaikka kuinka etsii. Kun kaikki palat ovat lopulta paikoillaan, ne pitää vielä varovaisesti liimata yhteen, huolellisesti ja pala palalta. Lopuksi liima vielä jonkin aikaa kuivuu. Jos korjattua kohtelee liian pian ehjänä, se hajoaa herkästi uudelleen. Työ on tällöin hieman helmpompi ja nopeampi, mutta aikaa siihen kuluu silti.

Voi olla, että tulee se päivä, kun jokin pala tuntuu ratkeilevan liitoksistaan. Kaikki ei olekaan auvoista, turhaannuttaa. Tuleeko rikkinäisestä enää koskaan ehjää, todella? Onko rikkinäinen aina jotain vajavaista, epätäydellistä?

Kuka tässä maailmassa haluaa enää mitään rikkinäistä, kun tapana on vain heittää rikkoontuneet roskiin ja etsiä ehjä? Niin harvassa ovat ne ihmiset, jotka jaksavat pitkään korjausurakkaan ryhtyä, tai edes katsoa sellaista viereltä. Tässä maailmassa, jossa kaiken pitäisi olla täydellistä.

Pelkoa, epävarmuutta, turhautumista, onnistumisia, takapakkia, väsymystä, pohjatyötä ja aktiivista työtä. Sitä on tämä prosessi. Minun ihmiseksi oppimisen prosessini, surun prosessi.

Hiljalleen minä olen alkanut ajatella, että kärsivällisyys on yksi ihmisen tärkeimmistä hyveistä. Kärsivällinen ihminen voi aina muuttaa itseään, se on hänelle helpompaa. Lohtuna on, että tätäkin voi ihminen itsessään kehittää. Aina voi oppia uutta.

Ehkäpä tärkeintä on sittenkin armollisuus ja ymmärrys. Ensisijaisesti itseään kohtaan.