Viimeinen muisto

Huomenna aamulla, 13.7.2013 minä herään ja lähden töihin. On luvattu puolipilvistä ja lämmintä säätä. Töiden jälkeen lähden mökille ystävien kanssa. Niiden ystävien, joihin olen tutustunut nyt vuoden aikana.

13.7.2012 heräsin myöhään. Oli perjantai ja minulla oli vapaapäivä. Löhösin parvekkeellani ja toivoin auringon tartuttavan edes jotain väriä kalpeisiin jalkoihini. Ajattelin parisuhdettani, kuinka se ajautui vääjäämättä kohti katastrofia. Onneksi oli kesä ja rusketus.

Puhelimeni soi. Paras ystäväni soitti.

"Moi. Miten sulla oikeasti menee?"
"Ihan hyvin, kai, mitä nyt?"
"On tapahtunu jotain kauheeta, ja mua vaan jotenkin ahdistaa."
"Ookkei..?"
"Siis älä pelästy, mä olen ihan kunnossa."

Puhuimme muutakin, mutta minä muistan vain tämän alun. Mä olen ihan kunnossa. Saman toivoin kuulevani kaksi päivää myöhemmin, kun hänen äitinsä soitti. "Älä pelästy, hän on ihan kunnossa."

Jotain oli kyllä tapahtunut, mutta ei suoraan hänelle. Läheisen ystävän saama suruviesti oli saanut parhaan ystäväni ahdistumaan ja huolestumaan ihmisistä ympärillään. Puhelun lopuksi sovimme, että näemme myöhemmin illalla, jos hän vain ehtii.

Minä istuin kämppikseni ja yhteisen kaverimme kanssa minun ja parhaan ystäväni kantakahvilassa. Hän oli kaksi tuntia myöhässä sopimastamme ajasta. Lopulta hän saapui, näin hänet kahvilan isoista ikkunoista. Korkokengät, siisti hame, valkoinen kauluspaita ja kaulahuivi. Pään päällä sotkuinen nuttura. Hän väläytti tervehdykseksi leveän hymyn, mutta silmissä painoivat päivän huolet. Sisälle astuttuaan hän halasi minua pitkään ja kovaa.

Siirryimme kahvilan kiinni mennessä kahdestaan toisaalle, joimme hedelmäsmoothiet. Hän kyseli minulta paljon, oli huolissaan mielialastani. Jos totta puhutaan, niin olin minäkin. Lähinnä keskustelimme hänen ystävänsä voinnista.

Lopulta hän kertoi minulle lyhyesti myös miesseikkailuistaan ja kertoi näpäyttäneensä entistä poikaystäväänsä, josta minä en koskaan pitänyt. Koko tarinasta minulle jäi mieleen vain ajatus siitä, että suhde ei ollut kokonaan ohi, ainakaan parhaan ystäväni puolelta..

Kun aurinko ei einää paistanut kahvilan terassille, paras ystäväni päätti lähteä kotiin lohduttamaan ystäväänsä, jonka läheinen oli kuollut. Näin, että parasta ystävääni huolestutti. Yritimme vielä ladata aikaa hänen bussikortilleen. Tarjouduin maksamaan, tiesin hänen rahojensa olevan loppu. Kortilla oli kuitenkin yllättäen kaksi viikkoa aikaa jäljellä, ja lähdimme helpottuneina kohti bussien lähtölaitureita.

Nähdessään oman bussinsa paras ystäväni halasi minua nopeasti ja tiukasti, huikkasi "olet rakas" ja pinkaisi juoksuun. Laiturin ovelta hän käännähti ja nauroi, "Ei se lähdekään vielä viiteen minuuttiin!" Olin jo lähtemässä kävelemään takaisin päin, mutta hän heittikin lentosuukon ja astui bussiin. Naureskelin hänen korkokenkäjuoksulleen kävellessäni omalle bussilleni.

En nähnyt parasta ystävääni enää koskaan.