Ensimmäinen vuosipäivä

365 päivää olen selvinnyt. Herännyt ja nukahtanut ajatellen parasta ystävääni, kerraten yhteisiä hetkiämme ja hänen elämäänsä, alusta loppuun. Ensimmäisestä kohtaamisesta viimeiseen tapaamiseen, jokaisen rakkaan muiston, jokaisen hetken, joka osoitti rakkauttamme toisiamme kohtaan ja hänen olemassaolonsa merkityksellisyyttä. Minulle ja muille.

Ensimmäisestä vuodesta läheisen itsemurhan jälkeen sanotaan paljon. "Se on vaikein" ja "silloin se oikea surutyö vasta alkaa" ja "silloin viimeistään helpottaa". Minä uskon jokaisen näistä väittämistä, mutten halua omaksua niistä yhtäkään. Mitä minulle oli ensimmäinen vuosi?

Itsetuhosia ajatuksia, elämän ja kuoleman rajamaita. Suuria, hengellisiä ajatuksia ja oivalluksia. Suurta ymmärrystä. Oman elämänsä traumojen ja vaikeuksien hyväksymistä ja työstämistä. Ikävää, paljon ikävää. Uudenlaista, puhdasta rakkautta ja ystävyyttä. Anteeksi antamista, itselle ja muille. Kirjoittamista, itsensä ilmaisua. Blogi, toisten blogeja. Kannustavia kommentteja. Rohkeuden löytämistä luhistuneesta mielestä. Ihmeellisiä ihmisiä, ymmärtämättömiä ihmisiä. Hyvyyden näkemistä läheisissään. Itkuisia öitä, nukahtamisvaikeuksia. Unilääkkeitä. Levottomia öitä, unia. Toivoa ja epätoivoa. Tatuointi. Epäinhimillistä kestämistä. Muistoja, joita on niin paljon, ettei sitä tahdo käsittää. Kuoleman hyväksymistä osaksi tätä elämää. Toisten ihmisten kuuntelemista. Oman sisäisen ääneni kuuntelemista. Vihaa. Surun hyväksymistä omaan persoonaan. Musiikkia, kirjoja, elokuvia. Rakkautta.

Paljon rakkautta.

Eikä tämä ole ohi, eikä tämä tule koskaan olemaan ohi. Hän on aina kuollut. Hän on aina paras ystäväni. Se on osa minua nyt ja aina.

Vaikka omistankin tämän päivän hänelle, hänen muistolleen, hänen kauniille sielulleen, minä haluan omistaa tämän päivän ennen kaikkea elämälle.

Naiselle, joka teki aina niin kuin huvittaa <3