1. Aloitin pakkaamisen. Sain uuden asunnon. Se ei ole aivan yhtä hyvällä ja keskeisellä paikalla, kuin nykyinen, mutta se on yksiö. Vapautta ja vastuuta. Tosin, yksiössä minun pitää vastata vain itsestäni, ei myös kämppiksistäni. Hyviä puolia on lisääkin, mutta kerron niistä sitten, kun oma uskoni niihin alkaa horjua. Maksimoin hyödyt, siis.
2. Kävelen. Vihaan juoksemista, en osaa käydä kuntosalilla. Voisin sen sijaan mielelläni kävellä kymmenen kilometriä päivässä ja ihmetellä luontoa, ihmisiä, ääniä ja maisemia. On ihmeellistä, mitä kaikkea löytää ympäriltään, kun jaksaa pysähtyä katsomaan. Otin eräällä hieman synkemmällä kävelyreissullani kuvan aivan nykyisen asuntoni vierestä:
3. Suunnittelen tulevaa. Lähden reppureissaamaan Eurooppaan toista kertaa nyt heinäkuussa. Muutan. Alan tekemään omia biisejä. Tein jo yhden, nauhoitan siitä tännekin jonkinlaisen version, kunhan saan sellaisen tehtyä.
4. Tapaan ihmisiä, joita oikeasti haluan tavata. Haluan kertoa näille ihmisille, miten tärkeää heidän näkemisensä on minulle. Miten tärkeä on jokainen hyvän ystävän kanssa vietetty hetki, jokainen pikainen kahvilareissu tai koko illan kestävä löhöily. Se on elintärkeää, kirjaimellisesti.
5. Menen, teen ja nautin elämästä.
Jospa näillä pääsisin taas alkuun?
Kaunista kesää, juuri Sinulle.
Heippa. Tämäkin postauksesi antaa minulle sillä lailla voimaa, että näen tekstistäsi, että olet ainakin jatkanut elämääsi, vaikka paras ystäväsi tappoi aikanaan itsensä. Siispä minäkin saan toivoa ja syyn jaksaa jatkaa. Miten tätä sinun blogiasi voi seurata? En enää muista, miten se luonnistuu...
VastaaPoistaT. Tyttö, jonka rakas ystävä teki myös itsemurhan.
Kaunista kesää Sinullekin.
VastaaPoistaVoi kun minäkin jaksaisin.
Kiitos <3 Kyllä sinä jaksat, olethan siinä kirjoittamassa. Olethan siinä elossa. Se on jaksamista, se on selviytymistä.
PoistaNiin. Olemassaolo on vain niin ohutta, haurasta, vaakalaudalla. Mutta saan apua nyt, olen turvassa kun en itse jaksa pitää itseäni hengissä.
PoistaSaan voimia blogistasi. Ihailen haluasi ja kykyäsi jatkaa elämää ja selviytyä niin valtavasta menetyksestä, etten itse vastaavaa kokemattoneena edes osaa kuvitella, millaista se on.
Tekstisi saavat myös pohtimaan, mitä jätän jälkeeni jos tapan itseni. Kuinka minun paras ystäväni selviäisi, vai selviäisikö lainkaan? Sitä on karmiva ajatella, ja ajatus läheisille koituvasta tuskasta on ollut painokkain syy itsemurhan lykkäämiseen.
Silti en meinaa jaksaa.
Mutta tässä ollaan, vieläkin, ihmeellistä kyllä.
Olet tärkeä. <3
Ja nyt on blogisi seurannassa, että ei enää mittään hätää :) Mutta siis tosiaan "mukava" huomata, että on muitakin, joiden läheinen on niin kuollut. Vertaistukea :D Tai no, totta kai on muitakin, kun joka vuosi yli tuhat suomalaista ottaa itseltään hengen ja monilla heistä on paljon läheisiä -> VALTAVA joukkio itsemurhan tehneiden läheisiä.
VastaaPoistaOtan osaa menetykseesi, en voi sanoa, millainen oma surumatkasi tulee olemaan, mutta ainakin minä olen oppinut paljon ja selviäminen on mahdollista.
PoistaIhanaa, jos tekstini antavat sinulle jotakin toivoa tai lohtua, kiitos kauniista sanoista!
Vertaistuki on ihan uskomattoman voimauttava asia, en tiedä mitä olisin tehnyt ilman "suruperhettäni". Voimia sinulle tähän kesään ja elämään.
Eipä sitä voi valita, että minkälaisia kokemuksia haluaa tielleen, joten pitää koittaa elää kokemusten kanssa ja ajatella, että selvitä voi. Ja voi ajatella vaikka sitä henkistä kasvua, vaikka ei paljoa hymyilytä nyt miettiä, että "tästä voi oppia jotakin!"
PoistaTarkoitatko suruperheelläsi jotakin erityistä - esimerkiksi livesururyhmää, ystäviäsi tai perhettäsi, netistä löytämiäsi tuttuja (ootko nähnyt livenä miten, ystävystynyt...)?
Tuntuu, että elämän jatkaminen voi kasvaa miulle ylivoimaiseksi haasteeksi ilman vertaistukea.
Miten kauan siitä on, kun siun ystäväsi teki itsemurhan?
Näinhän se on, kuolemakin on osa elämää, ja se on vain hyväksyttävä. Minun ystäväni kuoli vuosi sitten, 15.7.2012.
PoistaSuruperheelläni tarkoitan parhaan ystäväni muita läheisiä, hänen perhettään ja ystäviään, joiden kanssa olen viettänyt paljon aikaa ystäväni kuoleman jälkeen. Heidän kanssaan voin jakaa muistoja, puhua surusta ja ikävästä ja tulla todella ymmärretyksi.
En ole nähnyt livenä ketään blogin kautta saamiani tuttavuuksia, mutta seuraan heidän blogejaan ja imen voimaa jokaisesta selviytymistarinasta.
Myös surunauhan keskustelufoorumilla kävin aluksi lähes joka päivä, mutta lopulta kuitenkin päätin irtautua sieltä blogiin. Siellä kuitenkin on valtaosa lapsensa menettäneitä vanhempia. Surussa on toki myös paljon yhteistä, mutta itse vain jossakin vaiheessa lähdin ehkä eri suuntaan. Kannattaa käydä kurkkaamassa.
Kannattaa rohkeasti olla yhteydessä kuolleen ystäväsi tunteneisiin ihmisiin, vaikka aluksi lähes vieraat ja vieraat ihmiset voivat tuntua mahdottomalta haasteelta, teillä on kuitenkin valtava yhdistävä tekijä: ystäväsi.
Ei siun ystäväsi kuolemastakaan kauaa ole, kun alle vuosi. Noihin aikoihin alkaa kai vähäsen helpottaa, tai viimeistään sitten, kun on kulunut pari vuotta :) Missä päin Suomea sie muuten asut?
PoistaOon soitellut itsemurhan tehneen mieheni (ts. ystäväni) sukulaisille pari kertaa, vaikken heitä etukäteen oikein tuntenut. Mutten silti ole kehdannut olla heihin yhteydessä riittävästi; on niin kurja ajatella, että olisin heille lisätaakka.
Olen koittanut tukeutua moniin muihin asioihin - terapia, kristillisen seurakunnan palvelut, koirani seura yms. Kuitenkin vertaistuen puute on tuntunut kipeälle, ja siksi päätin yrittää hakea vertaistukea täältä netistä.
Sun sanas saivat miettimään, että mikään täältä netistä saatava ei koskaan ole samanlaista, mitä se mieheni suvulta saatu vertaistuki on. Netissä roikkumalla saa itelleen sitä paitsi nettiriippuvuuden...
Siun rohkaisemana soittelin tänään mieheni eräälle veljelle ja toisen veljensä vaimolle. Se oli mukavaa ja kumpikin heistä kiitteli kaiken lisäks hyvästä juttuseurasta. Kiitos siis arvokkaasta vinkistä, joka tuli justiinsa ajallaan! Tiedä häntä, mihin päätyisin ilman tuommoisia neuvoja :D Ja kyllä tuo Surunauha kuulostaa katsomisen arvoiselle, vaikka ei vissiin pidä odottaa liikoja.
Niinhän se kuulemma on. Itse olen sitä mieltä, että ikävän määrä pysyy aika vakiona, vain siihen suhtautuminen ja sen kanssa eläminen muuttuu. Suru ja ikävä löytävät oman paikkansa.
PoistaHienoa, että uskalsit soittaa. Olet ihan oikeassa, mikään vertaistuki ei korvaa sitä, mitä saat niiltä ihmisiltä, jotka myös läheisesi tuntivat ja surevat häntä. Älä ajattele olevasi lisätaakka, vaan enemmänkin avun ja tuen olevan vastavuoroista. He saavat sinulta aivan yhtä paljon, kun sinä heiltä :)
Itse asun Helsingissä, ja voin tietysti tavata, jos sinusta tuntuu, ettei vertaistukea läheisistä löydy. Minulle voi myös laittaa viestiä sähköpostitse osoitteeseen attivaan@gmail.com.
Voimia <3