Minua pelottaa ajatella, miten harvasta ihmisestä minun elämäni riippuu ja on riippunut. Minun yksin jäämiseni ei vaatinut montaakaan sattumaa. Ei niin kovinkaan montaa päätöstä. Toiselle aamuyön tunnit, joina hän teki päätöksen kuolemastaan. Toiselle rakkauden puuttumisen myöntäminen, rehellisyys itselle. Niin he lähtivät elämästäni.
Minua inhottaa rypeä yksinäisyydessä. Onhan minulla monia ihmisiä ympärilläni, ystäviä. On oma vikani, etten osaa päästää heitä osaksi elämääni. On minun omaa vainoharhaisuuttani ajatella, että hekin kuolisivat tai lähtisivät pois. Yksinäisyyteni on itse valittua, itse aiheutettua. Silti en osaa olla sen kanssa. Itseni kanssa.
Toivon välillä, että musiikki
alkaisi soida. Että elämä lähtisi käyntiin yhdestä hetkestä.
Että se hetki olisi tämä, kun kuuntelen Pariisin Kevättä
huoneessani ja kirjoitan ajatellen kuollutta parasta ystävääni. Yhtäkkiä ovikello soisi. Sen takana seisoisi
joku. Se joku halaisi, pyyhkisi kyyneleet pois. Ottaisi syliin.
Kuuntelisi ja silittäisi päätä. Nyökkäilisi. Pitäisi sylissä,
kun itku tulee yöllä. Kuiskaisi korvaan kauniita sanoja.
Toisaalta taas tiedän, etten voi ottaa ketään elämääni nyt. En voi rakastaa muita, ennen kuin opin rakastamaan itseäni. Kukaan ei voi rakastaa minua, ennen kuin osaa olla minä. Tämä henkinen kasvu vain vie aikaa, enemmän aikaa kuin ajattelin. Välillä se aika tuntuu liian pitkältä ajalta lusittavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti