En ole enää hetkeen käynyt psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla. Kun viimeistä kertaa näimme, odotin, mitkä olisivat hänen viimeiset ohjeensa. Jatkaisin vastaanottohuoneessa aloittamaamme kuntoutusta omillani, mutta miten?
"Ole armollinen itsellesi. Ja yritä olla vähän... inhimillisempi. Yritä muistaa, että se on hyvä juttu. Paras ystäväsi teki sen sulle helpoksi ja pakotti sut olemaan sinä, kun tapasitte. Nyt sun pitää itse tehdä töitä, että voit saada uusia hyviä ystäviä ja selvitä. Sun pitää yrittää olla oma itsesi."
Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joita olen täällä jo pohtinut, mutta en tiedä, voiko niitä pohtia tarpeeksi koskaan. Minä kun olen antanut itseni karata hallinnastani vain joitain kertoja elämäni aikana.
Muutamia kertoja riidat isäni tai siskoni kanssa ovat menneet sellaisiksi, että toimin ennen kuin ajattelen.
Joskus, kun olen ollut oikein humalassa, en enää jaksa pitää pakettia koossa. Silloin mieleni leviää kuin marmorikuulat joka suuntaan. En enää kontrolloi sanomisiani, vaan kuulat leviävät joka suuntaan, eikä niitä saa enää kiinni.
Kun sain tietää parhaan ystäväni kuolleen, menetin kaiken hallinnan ja romahdin. En ajatellut, että kämppikseni oli jossain vaiheessa puhelua tullut huoneeseeni. En ajatellut mitään muuta, kuin sanoja "ei tätä, ota mitä tahansa muuta, mutta ei tätä". En tiedä, kauanko tätä kesti, mutta silloin hallintani petti useammaksi päiväksi.
Syksyn jälkeen tätä on tapahtunut yhä useammin. Olin jo palaamassa vanhoille uomilleni, kun poikaystäväni syksyllä jätti minut. Itkin jälleen täysin hallitsemattomasti, toisen ihmisen edessä. Sanoin asioita, joita en ollut aikonut sanoa.
Olen tutustunut ihmisiin, joiden kanssa en halua olla kontrolloitu. Parhaan ystäväni äiti ja ystäväpiiri ovat sellaisia ihmisiä. Heidän kanssaan keskityn sanomaan ajatuksiani, voin rauhassa kokeilla rajoja ja rikkoa niitä. He eivät tuomitse.
Minut on kasvatettu olemaan hillitty. Ajattelen jokaista sanaani, jokaista liikettäni. Olen hirveä väittelykumppani, kun sivallan sanoja harkitusti ja oikeisiin kohtiin. Pysyn rauhallisena tiukimmassakin tilanteessa ja itsehillintäni on pelottava. Olen aina ajatellut tämän olevan hyvä puoleni.
Itsekontrollini on se piirre, joka antaa minulle vallan ja hallinnan tunteen: minä tiedän, mitä teen. Surullista on, ettei se tee minusta minua. Se tekee minusta robotin, täydellisyyteen pyrkivän koneen. Eikä ihminen ole täydellinen. Ei ihmisen kuulu olla. Ihmisestä mielenkiintoisen tekevät ne kaikki pienet virheet, jotka piirtävät persoonasta erilaisen, erityisen.
Siispä oppiakseni ihmiseksi, minun on ensin rikottava tämä robotti, tämä kuori. Parhaan ystäväni kuoltua kukaan ei tee sitä puolestani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti