Tämä postaus on omistettu mummilleni, jota ihailen valtavasti.
Olen viimeisen kolmen vuoden aikana lähentynyt isoäitini kanssa. Isoisäni sairastui ja kuihtui nopeasti pois, ja mummini jäi yksin. Aloin käydä mummolassa useammin ja puhua hänen kanssaan. Aluksi aivan arkipäiväisistä asioista, hänen elämästään, minun silloisista ylioppilaskirjoituksistani. Lopulta päädyimme puhumaan hänen nuoruudestaan, menneistä vuosista. Helsingin olympialaisista vuonna 1952. Louis Armstrongin keikasta Linnanmäellä kauan sitten. Mummin ensimmäisestä kihlatusta, joka ryöstettiin ja murhattiin Tampereella. Spiritismistä ullakkoasunnossa Kalevankadulla.
Minä löysin ystävän ja juureni paikasta, josta en ennen ollut osannut etsiä. Olen valtavan onnellinen, että ymmärsin löytää mummini ajoissa.
Juuri, kun elämä on alkanut kulkea eteenpäin ja olen löytänyt elämästäni reittejä, joita tunnen voivani kulkea pitkäänkin, mummillani on todettu syöpä. Kun kuulin, olin kauhuissani, koin pienen hetken sekavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta: enkö minä saa vain olla ja toipua edes vuotta?
Sitten äitini kertoi, mitä mummini oli sanonut:
"Kaipa se on nyt minun aikani, vihdoin ja viimein. Johonkinhan täällä on kuoltava, ja onpahan nyt jotain, mistä puhua eläkeläiskerhossa!"
Aina välillä, kun olen aivan poikki, päähäni tulee jostakin laulun säe, "isä minua väsyttää". En
ole uskonnollinen ihminen, mutta olen käynyt riparilla ja laulanut
niitä iänikuisia riparilauluja, joista tämäkin säe on peräisin. Luulen, että ymmärsin eilen, miksi syöpä ei pahemmin isoäitiäni hetkauta. Minulla ei ehkä ole taivaan isää, jolta pyytää lepoa, mutta mummillani on.
Minä tahtoisin isä jo kotiin
Isä minua väsyttää
Soi kirkossa kiitosvirsi
Oli ulkona vihreää
Mun mummilla on myös todettu ensin verisyöpä, sitten rintasyöpä, sitten imusolmukesyöpä, ja alkaa olla jo selvääkin selvempää ettei toivoa enää ole.
VastaaPoistaMä en haluaisi ajatella mummin kuolemaa vielä, koska rehellisesti sanottuna, mä olen kateellinen mummille, että se saa kuolla. Kuulostaa typerältä, mutta mä niin kovin toivoisin että saisin lähteä mummini perään.
Nojoo, meni ehkä ohi aiheen, mutta mulla on ollu tänään rankka päivä ja äh, en tiedä.. tsemppiä sulle, ja yritä jaksella mummos kanssa <3
Voin vain kuvitella, miten ristiriitaiset tunteesi ovat mummisi sairauksien kanssa. Ja mitä vanhempi ihminen on, sitä oikeutetummaksi tulee kaivata kuolemaa ja myöntää se, että elämä väsyttää.
VastaaPoistaNuorten kanssa vain asialle on aikaa ja resursseja tehdä jotain, yrittää etsiä keinoja parantua. Aivan, kuten syövänkin kanssa, kun se osuu nuoremmalle ihmiselle. Vanhusten kanssa vain usein annetaan olla ja hyväksytään...
Kiitos tsempeistä ja samoin <3 Huonot päivät on ihan perseestä, mutta kyllä ne menee ohi.