Suruperhe

Olen keskustellut monessa porukassa itsemurhan tehneiden läheisten kuntoutuksesta. Mitä pitäisi tehdä, mistä olisi hyötyä, ja mitä ei vielä ole? Itse olen todennut, että yhteisöllinen sureminen auttaa. Minun tapauksessani se on vain järjestynyt muutaman välittävän, ihanan ihmisen toimesta, jotka ovat kutsuneet parhaan ystäväni ystäväpiiriä koteihinsa ja pitäneet yhteyttä.

Mitä se yhteinen sureminen sitten on? Se on sitä, kun joku voi aloittaa lauseen kuolleesta ystävästä, ja toinen päättää sen. Se on se hetki, kun kaikki katsovat tiettyä valokuvaa ja ajattelevat samaa asiaa, eikä sitä tarvitse sanoa ääneen. Se on sitä, kun voit vain kirjoittaa isolla sanan IKÄVÄ, ja he ymmärtävät. Se on se laulu, joka kertoo muille parisuhteesta ja meille kuolleesta läheisestä.

Tämä on tärkeää, välttämätöntä. Mistä minä muuten tietäisin, onko se, mitä käyn läpi, täysin normaalia ja oikeutettua? Minulla täytyy olla ihmisiä, joihin tunteitani peilata. Heiltä voin myös oppia selviytymiskeinoja, saada voimaa heidän selviytymisestään. Samalla tutustun ihmisiin, jotka tuntevat itsestäni vain tämän minuuden, avoimen, surevan ja estottomamman minuuden. Vain ollessani siinä roolissa voin rehellisesti kertoa, miltä minusta tuntuu.

Parhaan ystäväni äiti bongasi vanhasta lehtiartikkelista sanan "suruperhe". Jäin maistelemaan sanaa keskustelumme jälkeen. Minä koen tämän yhteisön, parhaan ystäväni lähipiirin, suruperheeksi. Minun perheekseni surussa, joka jatkuu loppuelämäni, jollain muotoa. Yhteisestä traumasta syntynyt perhe on se, joka auttaa jaksamaan huonoimpinakin päivinä, kun kenellekään muulle ei voi puhua. He ymmärtävät, sillä he tietävät. 

Toivon, että jokainen sureva löytää oman suruperheensä. Toivon, että jokainen heistä pitää siitä kiinni, ja antaa sen pitää kiinni itsestään.