maanantai 6. toukokuuta 2013

Kipupiste

Tämä blogi on yritykseni selvitä ja kehittyä. Kehittyä ihmisenä, kehittyä itsenäni. Se ei kuitenkaan ole helppoa, ja notkahduksia tulee aina. Itseni arvostaminen sellaisena kuin olen on asioita, joita joudun harjoittelemaan loppuelämäni. Eikä sekään välttämättä riitä.

Olen koko elämäni kamppaillut itsevihan kanssa. Minä en pidä itsestäni. En koskaan ole tyytyväinen. En osaa hyväksyä itseäni. Se on käsittämätöntä, täysin kaiken järjen ja loogisuuden ulkopuolella, kyllä minä sen tiedän.

"Onko sut koulukiusattu piloille vai mitä helvettiä?" kysyi eräs ystäväni jokin aika sitten. Ei, enpä usko. Juuret ovat jossain syvemmällä, jossain selittämättömässä ja sanoin kuvaamattomassa pienten kokemusten vyyhdissä. Tahattomissa kommenteissa, neuvolatädin antamissa ruokasuosituksissa, isosiskon piikittelyissä, ensi-ihastuksen torjuvassa viestissä, kiitoksen puutteessa, suomalaisessa vaatimattomuudessa ja ihaillussa nöyryydessä. Se on niin pientä, ettei sitä edes huomaa. Ettei sen ymmärrä olevan outoa.

Koko ajan pieni ääni päässäni kuiskaa, että minä kuvittelen. Kuvittelen sen kaiken hyvän ja kauniin itsessäni, kuvittelen kaikki kehut. Kuvittelen arvostuksen ja rakkauden, jota minua kohtaan tunnetaan. Kuvittelen, että näytin nätiltä juhlissa. Aitoa on vain jatkuva keskinkertaisuus. Todellista on kritiikki. Realismia on vain tyytymättömyys, joka hakkaa takaraivossa, sillä se on perusteltua.

Päädyn mielessäni huutamaan tälle äänelle. Minä saan olla onnellinen! Minä saan olla tyytyväinen! Minä olen ihan yhtä hyvä, kun kaikki muutkin ihmiset! Minun ei tarvitse olla täydellinen! Minä saan laiskotella! Minun ei tarvitse todistaa mitään kenellekään! Minä voin olla kaunis!

Minä haluaisin niin kovasti antaa jälkimmäisen äänen voittaa, mutta se on vaikeaa. Se vaatii työtä, toisin kuin vanhan ja tutun hyväksyminen. Minulle on helpompaa väsyneenä päivänä uskoa vahvempaa ääntä. Nyökytellä ja alistua. Vaikka juuri väsyneenä päivänä tarvitsisin itsevarmuutta.

Yritän yleensä antaa teksteilleni onnellisen lopun, jonkin twistin, joka saisi hymyn huulillesi. Hymyn minun huulilleni. Olen pahoillani ystävä, mutta tämä teksti saa vielä odottaa omaa loppuaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti