Kuinka kauan on oikeus surra? Mietin tätä kysymystä usein, päivittäin. Nopeimmat olivat hätyyttämässä minua "eteenpäin" kaksi kuukautta parhaan ystäväni kuoleman jälkeen. Minusta kun tuntuu, ettei kaksi vuottakaan riitä. Koko elinikä ei riitä.
Tänään minua on pelottanut kesä. Sen lämpö, vihreät lehdet ja nurmikko, alkaneet kesätyöt. Työpaikka, jossa kävin viimeksi viime syksynä. Viimeiset kaksi kuukautta viime kesän töistä kuluivat usvassa, kun pidättelin itkua ja teeskentelin asiakkaille hymyä. Oli vaikeaa myydä alkoholia, oli vaikeaa, kun joku osti sitä tupakkamerkkiä, jota paras ystäväni poltti. Kaikki oli vaikeaa.
Kun puihin viimeksi puhkesi lehdet, minä olin niin onnellisen tietämätön. Minä olin rakastunut, minulla oli ystäviä, minä en tiennyt murheesta mitään. Olin nähnyt vain varjon siitä toivottomuudesta, joka voi ihmismielen vallata.
Eilen tuli täyteen kymmenen kuukautta. Heinäkuussa vuosi. Aivan kohta. Edelleen minä muistan, edelleen kipu toisinaan puristaa rintaa. Toisinaan huomaan puhuvani itsekseni parhaalle ystävälleni, katsovani tunteja ja tunteja hänen kuviaan tietokoneella. Edelleen 15. päivä sattuu joka kuussa.
Toisaalta huomaan myös muuttuneeni. En ole enää se sama tyttö, joka tuli kesätöihin vuosi sitten. Se tyttö on poissa. En ole enää se tyttö, joka huoletta antoi sydämensä kysymyksiä kyselemättä. En ole enää se tyttö, joka luuli aina olevansa oikeassa.
Minä suren kai niin kauan, kun elän. Parhaan ystäväni kuolema on surullinen asia, tulee aina olemaan. Mutta minä voin tehdä surusta jotain kaunista, minä voin tehdä siitä omani. Minä teen siitä lyhtypylvästatuoinnin selkääni, valon tielleni. Suruni on voimani, kannattimeni ja kiintopisteeni. Minun oma suruni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti