Unohtunut ystävyys

Eilen kello 00:15 olin lähdössä töistä kotiin. Istuin yksin bussipysäkillä ja hytisin villatakissani viileässä kesäyössä. Koko ruumiini on jo monta päivää ollut kauhean väsymyksen vallassa. Sellaisen väsymyksen, joka ei lähde nukkumalla. Ajatusteni täytyy päästä ulos ruuhkautuneesta päästäni, minun täytyy saada puhua.

Tuijotin kännykkääni ja ajattelin kuollutta ystävääni. Edelleen, lähes vuoden jälkeen, ajattelen tällaisina hetkinä aina ensimmäiseksi soittavani hänelle.

Seuraavaksi tuli ajatus muista parhaan ystäväni läheisistä. Kello oli paljon, he nukkuisivat jo. Siskoni. Hän ei ymmärrä. Ystäväni, jonka luona olin edeltävän yön. Hän kuunteli jo vuorokauden, give her a break.

Siispä valitsin puhelimeni valikosta epätodennäköisen numeron, johon en ollut soittanut aikoihin. Entisen poikaystäväni, jonka minä jätin. Ihmisen, jota en halua piinata olemassaolollani. Mutta vaihtoehdot olivat niin vähissä, minä tarvitsin ystävää. En olkapäätä, en seuraa, en tekemistä tai harhautusta. Minä tarvitsin ystävää. Tämän kerran minun täytyi olla itsekäs.

Menin hänen luokseen. Hän puhui kovin vähän, ja niin tein minäkin. Kerroin, että ahdistaa, että tarvitsin jotakuta, jolle ei tarvitse selittää, miksi. Pelasimme korttia, kerroimme toistemme kuulumisia. Loppuyön hän istui tietokoneella kun minä nukuin, paremmin ja syvemmin kuin moneen viikkoon.

Kävellessäni pois, levänneempänä kuin aikoihin, muistin, mitä paras ystäväni joskus kirjoitti syntymäpäivälahjaksi saamaani leikekirjaan:

"Ystävä on kuin enkeli, joka laulaa sinulle sydämesi laulun, kun itse olet sen unohtanut."