Edelleen toisinaan on niitä päiviä, kun olen seurassa täysin apaattinen. en pysty kuuntelemaan, en jaksa esittää, että minulla olisi mitään sanottavaa. Kotimatkalla itkettää.
On vaikea sanoa, miksi. Silti, kun viimein pääsen ovestani sisälle, olen hukannut itkun taas jonnekin sisääni. Tuijotan parhaan ystäväni kuvia, katson videoita, joissa hän nauraa. Elävänä. Muistelen sitä hetkeä, kun aloin seurustella entisen poikaystäväni kanssa, otan vanhan päiväkirjan esiin. Muistelen alusta loppuun surullisia päiviä, niitä kaikkein surullisimpia.
Poistan hetkeksi kannen sen kaivon päältä, jonne olen laittanut kaikki pelkoni. Punnitsen vanhoja tekstejä, joita olen kirjoittanut itsestäni. Tunnen sen järjettömän vihan, jota olen tuntenut ja toisinaan edelleenkin tunnen itseäni kohtaan.
Silti näinä päivinä itku harvoin enää löytyy, kun on yksin kotona. Tuijotan elämäni raskauttavaa todistusaineistoa kylmän viileästi, antaen sen pyyhkiä mieleni läpi. Se ei tartu mihinkään.
Jotenkin todella pysäyttävä päivitys. Tunnistin itseni monesta kohtaa. Itse en usein jaksaisi tunnekuohua ja sen mukana tulemaan itkua, mutta sitten taas kun itki ei löydy, tuntuu sekin pahalta. Koskaan ei ole hyvä... *huokaus*
VastaaPoistaVoimahalaus. <3