Olen ollut omassa kodissani jo muutaman tunnin, pikkuveljeni toi minut tänne. En enää voinut olla vanhempien talossa, siinä tyhjässä kuoressa.
Minä muistan, kun sitä taloa alettiin rakentaa. Siitä on yli kymmenen vuotta. Kävimme ensimmäistä kertaa tontilla, ja se oli täynnä puita. Tiekin oli niin onneton, että hieman lapsen mielessäni epäilin, saadaanko sinne rakennettua mitään. Rakentaminen kuitenkin alkoi ja hiljalleen perustukset oli valettu. Isä kävelytti meitä jonossa kuin pieniä kananpoikasia ympäri perustuksia ja kertoi, missä olisi kenenkin huone.
Aikanaan lattiat oli hiottu, laminaatti hakattu kiinni ja tapetit valittu. Muuttoilta oli syksyllä, elokuun lopussa. Ensimmäinen ilta oli kylmä, koska lämmitys ei toiminut kaikissa huoneissa kunnolla. Katsoimme jotakin elokuvaa illalla viltteihin kääriytyneinä olohuoneeseen kerätyillä huonekaluilla. Oli vaikea saada unta, olin ensimmäistä kertaa aivan omassa huoneessani, valitsemieni tapettien ympäröimänä. Istuin huoneen eri nurkissa ja yritin päättää, mihin olisi paras käpertyä lukemaan kirjoja tulevina syysiltoina.
Aika kului, huoneeni seinät täyttyivät ensin hevosjulisteilla ja sitten bändien kuvilla. Joku lapsista luki tai katsoi telkkaria olohuoneessa aina, ja koulu- ja työpäivien jälkeen istuttiin yläkerrassa ruokapöydän ympärillä. Viikonloppuisin ruokapöytä täyttyi brunssiherkuista, kun koko perhe kerääntyi syömään "yhteisaamiaista" ja miettimään, mitä viikonloppuna tehtäisiin.
Siskoni poistui näistä aamiaisista ja viikonlopuista pian täytettyään 16. Riidat olivat liikaa selvitettäväksi, joten hän vain poistui perheestä. Muutamaa vuotta myöhemmin hän muutti pois, ja ei sen jälkeen enää viettänyt öitä lapsuudenkodissaan kuin jouluisin. Lopulta ei välttämättä enää silloinkaan. Kului muutama vuosi, ja minäkin muutin pois. Minulla ei ollut enää aikaa käydä vanhempieni luona, kunnes paras ystäväni kuoli ja aloin jälleen viettää viikonloppuja vanhassa kodissani.
Tämä oli ensimmäinen joulu, kun huomasin sen. Miten pölyinen olohuone on. Siellä ei istu enää kukaan, eikä juttele. Huomasin, miten paljon kaksi tyhjää huonetta vaikuttavat. Kaksi huonetta täynnä pölyisiä nurkkia ja unohtuneita tavaroita, kummittelevia muistoja, joista ei aivan saa kiinni. Pitkä ruokapöytämme on puolillaan tavaroita, sillä eihän se ole enää pitkään aikaan ollut aktiivisessa käytössä. Siitä tarvitaan vain osaa, kun perheenjäsenet käyvät nappaamassa jääkaapista ruokansa eri aikoihin.
Koko perhe oli tänän jouluna koossa alle vuorokauden. Minä en oikein tahdo saada rauhaa siltä hiljaisuudelta, joka oli lapsuudenkotini vallannut. Tuntuu kuin se olisi seurannut minua tänne, omaan, pieneen kotiini. Omaan, yhden hengen talouteeni. Pahoin pelkään, että kaikista historian möröistä perhe on kaikkein takertuvin ja kovaäänisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti