Olen joutunut viimeisen vuoden aikana hakemaan statustani muiden ihmisten seurassa aivan uudesta lähtökohdasta: minä en olekaan vastuussa jokaisesta tilanteesta ja kaikkien keskusteluun osallistuvien viihtymisestä, eikä minun tarvitse aina myötäillä vain välttääkseni muille ihmisille aiheutuvaa mielipahaa. Olen siis lyhyesti sanottuna kasvattanut hieman selkärankaa ja todennut, ettei kaikkia voi miellyttää, ja alkanut puhumaan todellisia mielipiteitäni ääneen.
Toisaalta elämässäni on muutamia ihmisiä, joiden seurassa joudun hakemaan rajoja sille, mikä on minun aikani arvoista. Jos väittelen työnjaosta opiskelukaverin kanssa, joka ei koskaan anna tuumaakaan periksi, voitanko silloin mitään? Tai jos ajaudun keskustelemaan opiskelualastani isäni kanssa, jolla ei ole väittämilleen minkäänlaista pohjaa, mutta joka ei aio perääntyä, tekeekö riitely minusta paremman, kokonaisemman ihmisen?
Olen koko elämäni ollut riidanvälttäjä, erittäin taitava sellainen. Joudun ihmisten kanssa konflikteihin äärimmäisen harvoin, sillä pyrin ymmärtämään kaikkien osapuolien kannat, enkä pidä omiani sen parempia, kuin muidenkaan. Kätevä taito, muttei terveen itsetunnon merkki millään muotoa. En koskaan joudu riitoihin ja osaan olla miellyttävä, mutta puolustan oikeuksiani aivan liian harvoin.
Toisinaan ajattelen, että kultainen keskitie on mahdoton saavuttaa. Heiluri heiluu ääripäästä toiseen, mutta vasta aivan lopuksi asettuu keskelle. Elämässä heilureita on tuhansia erilaisia, ja tuntuu, ettei niistä yksikään koskaan asetu. Epätoivoisesti me hypimme puolelta toiselle ja toivomme saavuttavamme tilan, joka edes lähentelisi tasapainoa. Jotenkin tähän sekamelskaan pitäisi vielä olla tyytyväinen, ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä.
Minä totesin viime keväänä käytyäni pitkällisen riidan erään opiskelukaverini kanssa, ettei minun aikani ole sen arvoista, että yrittäisin saada hänen päätään kääntymään. Toisinaan opiskeluni kärsii siitä, etten sano hänelle asioita suoraan, mutta olen jo kerran kokenut, ettei se vain kannata. Toisinaan sekin voi olla osa selkärankaa, toisen ihmisen asenteiden toteaminen ja omaan arvoonsa jättäminen.
Päätelmäni? Taidan vain jatkaa puolelta toiselle hyppelyä ja antaa itselleni hieman enemmän armoa, rajan kummallakin puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti