Kivusta

Poltin käsivarteni eilen laittaessani ruokaa. Hölmö lipsahdus ja kyllä kirveli, koko illan. Välillä pidin kättä ämpärissä, joka oli täynnä kylmää vettä, mutta kirvely alkoi heti, kun otin käden pois sieltä.

Nukkuminen oli hieman vaikeaa. Ei ollut väliä, mihin asentoon käännyin, kaikki tuntui epämukavalta. Jatkuvasti muistin käteeni nousseet ikävät rakkulat. Jatkuvasti jotakin kohtaa sattui.

Päivä oli väsyttävä, tunsin oloni rammaksi. Kättä oli vaikea taittaa, ja sillä oli vaikea tehdä yhtään mitään. Kyseessä oli tietysti oikea käsi, se vahvempi käteni. Kaikki tekeminen oli ylimääräisen ponnistuksen takana. Käteen myös sattui jatkuvasti, keskittyminen oli vaikeaa.

Tulin kotiin kolmen jälkeen ja nukahdin sohvalle.


Fyysinen ja henkinen kipu eivät eroa toisistaan juurikaan. Ne voivat aiheutua uskomattomista tapahtumaketjuista, olla täysin odottamattomia. Ne saattavat myös aiheuttaa ajatteluketjuja, joissa jossittelee paljon: entä jos en olisikaan läikyttänyt kiehuvaa nestettä? Entä jos olisinkin kertonut hänelle useammin, miten paljon välitän? Usein aluksi kivun kanssa on niin shokissa, ettei edes ymmärrä, miten paljon sattuu. Hiljalleen järkytys valuu pois ja vie mennessään turtuneisuuden, päästäen kivun todella sisään.

Toisinaan saattaa löytää paikan, jossa ei satu niin paljon. Niissä ei kuitenkaan voi viettää koko elämäänsä, vaan vain hetkellisesti helpottaa oloaan. Muualla kipu onkin päällimmäisenä mielessä haitaten keskittymistä kaikkeen muuhun. Lisäksi tuntee, miten joutuu ponnistelemaan ylimääräistä selviytyäkseen aivan tavallisista asioista ja tilanteista.

Kivun kanssa eläminen on hirvittävän väsyttävää. Tuntuu, että puolet aivokapasiteetista menee pelkkään kivun pois työntämiseen.


Näinkin ikävien palovammojen pitäisi parantua viikossa, mutta jonkinlainen arpi saattaa jäädä. Henkinen kipu paranee usein hitaammin ja jättää huonommin näkyvissä olevia arpia. Kummastakin kivusta saattaa oppia jotakin.