Elämisen arvoinen elämä

Käsite, jota olen kenties pyöritellyt kirjoituksissani jo aiemmin. Mitä on elämisen arvoinen elämä? Itse tietysti ajattelen käsitettä ystäväni itsemurhan kautta. Voisiko kenenkään elämä olla muuta, kuin elämisen arvoista, ja jos niin, kenellä on oikeus tehdä päätös sen loppumisesta? Näitä kysymyksiä pohditaan usein eutanasian yhteydessä, mutta itselleni itsemurha onkin aina näyttäytynyt eutanasiana, jonka ihminen itse toteuttaa. Enää en vain ole niin varma.

Nuorempana ajattelin, että itsemurha on oikein silloin, jos ihminen on menettänyt kaiken, eikä voi saada sitä takaisin. Terveytensä, rakkautensa, lapsensa, omaisuutensa, itsekunnioituksensa. Kun ihmisellä ei ole mitään, hänellä ei ole syytä elää. Nuorempana en vain nähnyt ihmiselämän itseisarvoa, sen ihmeellisyyttä ilman mitään, paljaana. Ilman mitään, keskellä ei mitään, ihmiselämä on edelleen arvokas ja kallis, vaalittava asia.

Sillä elämä on ihmeellinen asia. Lähes yliluonnollinen sattumien summa, joka on tuonut juuri minut, juuri sinut tähän, missä nyt olemme. Jokainen tapaaminen, jokainen sanottu sana, käyty keskustelu ja tehty teko on ainutkertainen, ajan ja paikan risteymässä tapahtunut asia. Hetki, jota emme saa takaisin kuin halpana kopiona muististamme, videolta ja valokuvista.

Siispä elämä on elämisen arvoista elämää. Jokainen hetki, hyvä ja huono, on lahja. Meidän tiimalasimme hiekka valuu jatkuvasti, hitaasti, mutta varmasti kohti pistettä, jossa se ehtyy. Tähän väliin mahtuu rajattomia määriä pieniä hiekan jyväsiä, jotka yksi kerrallaan, hetki kerrallaan, tippuvat säilöön muistiimme.

Vaalikaa jokaista hetkeä, sillä jokainen hetki on kallisarvoinen. Jokainen elämä, kuinka kurjan oloinen tahansa, voi päätyä minne tahansa. Jokaisessa hetkessä ja päivässä piilee mahdollisuus.

Paras ystäväni kirjoitti ystäväkirjaani yläasteella motokseen lauseen "Parhaat ajat ovat edessäpäin." Ja niin minä haluan ajatella, joka ikinen päivä.